Näinä aikoina, kun kaikkialla puhutaan Cheekistä ja televisiosta näytetään Idolsia, minusta on enemmän kuin hienoa, että Ismo Alanko 33 1/3 ‒ kolmannesvuosisata taiteilijaelämää ‑kiertueineen saapui kotikylääni. Herralla on takanaan pitkä ja upea ura, mutta vuodet eivät tunnu miestä painavan. Päinvastoin, Ismo on elämänsä iskussa, eikä uskoisi, että ikää kertyi tänä vuonna 53 vuotta.

Kuten juttuni otteessakin lukee, Turun keikkapaikaksi oli valittu kulttuuripääkaupunkivuotena 2011 perustettu Logomo. Paikka on arvokas ja siisti, ja esiintymissali (joita siellä käsittääkseni on yksi) on moitteeton. Akustiikka ja äänentoistot ovat huippuluokkaa. Yleisöä saliin mahtuu Logomon nettisivujen mukaan 3500 henkeä. En siis ihmettele, miksi monet pitävät Logomoa Turun parhaana keikkapaikkana. Hulppeat puitteet kuitenkin rajoittavat ja karsivat yleisöä jonkin verran. Jos verrataan vaikka Turun Klubiin, Logomo vetää puoleensa selvästi enemmän vanhempia ihmisiä. Toki keikalla oli myös nuorta väkeä, mutta veikkaisin keski-iän olleen 35 vuoden paikkeilla. Alangon viimekesäisen Ruisrock-keikan yleisö oli aika erinäköistä verrattuna Logomo-keikan yleisöön: Ruisrock on nuoren väen juttu. Korostan kuitenkin, että tämä on vain itse tekemäni karkea kahtiajako, ja toki Ruisrockissa ja Klubilla käy myös vanhempaa väkeä. Yksi syy Logomon nuoren yleisön vähyyteen on varmasti myös Logomon lippujen hinnat, jotka ovat usein 30 eurosta ylöspäin.

Suomalaisista artisteista minulle ei tule mieleeni ketään vastaavanlaista taiteilijaa kuin Ismo Alanko. Monesti Ismoa tituleerataan yhdeksi Suomen kovimmaksi suomirock-artistiksi tai sanoittajaksi. Olen kyllä samaa mieltä, että Ismo on loistava, mutta Alangon kategorisoiminen johonkin tiettyyn genreen ei mielestäni ole mitenkään yksiselitteistä tai helppoa: monet Alangon kappaleet ja levyt ovat aika kaukana siitä, mitä yleisesti pidetään ”suomirockina”, ja sen sijaan lähentelevät taiderockia ‒ ehkei ihan zappamaista taiderockia mutta siihen suuntaan kuitenkin. Mielestäni suomirock kuvaa hyvin Hassisen Koneen ensimmäistä levyä mutta on jokseenkin harhaanjohtava termi, jos puhutaan esimerkiksi Sisäinen solarium -albumista. Alangon ei ole koskaan tarvinnut ”vakuuttaa” musiikillaan ketään, vaan hän on tehnyt juuri sellaista musiikkia kuin itse haluaa ‒ kaupallisuudesta häntä ei voi syyttää. Pitäisikö kenties todeta, että Ismo Alanko on paras Ismo Alankona olemisessa?

Ismo Alanko on uransa alusta lähtien onnistunut keräämään ympärilleen loistavia muusikoita: jo Hassisen Koneen ja Sielun Veljien riveissä soitti todella taitavia ja lahjakkaita soittajia, ja kumpikin bändi onnistui luomaan itselleen tunnistettavan ja ainutlaatuisen soundin. Sooloura ja Ismo Alanko Säätiö olivat Konetta ja Siekkareita musiikillisesti vielä kunnianhimoisempia: kokoonpanot olivat suurempia, ja kappaleet orkestroitiin ja sovitettiin muhkeankuuloisiksi. Albumien mahtavankuuloiset sovitukset ja orkestroinnit eivät luonnollisesti onnistu ilman hyviä soittajia ‒ kuten ei myöskään elävän musiikin esittäminen onnistu ilman hyvää bändiä. Myös 33 1/3 ‒ kolmannesvuosisata taiteilijaelämää -kiertueella oli mukana asiansaosaava bändi, joka soitti myös Alangon taustalla hänen uusimmalla sooloalbumillaan Maailmanlopun sushibaari: kitarassa Jussi Jaakonaho; koskettimissa, pasuunassa ja lyömäsoittimissa Juho Viljanen; bassossa Mikko Mäkelä; rummuissa Niko Votkin ja puhallinsoittimissa Juho Viljanen. Täytyy sanoa, että orkesteri kuulosti todella hyvältä ja tulkitsi Alangon tuotantoa hienosti omalla tyylillään mutta alkuperäisiä kappaleita kunnioittaen.

Niin kuin nimestä saattaa päätellä, 33 1/3 ‒ kolmannesvuosisata taiteilijaelämää ‑kiertue koostuu Ismo Alangon kappaleista koko hänen uransa varrelta. Settilistalla on siis sekä Hassisen Koneen, Sielun Veljien, Säätiön, soolouran että kahdestaan Teho Majamäen kanssa tehtyä tuotantoa. Logomon keikka olikin paitsi musiikillisesti monipuolinen ja todella hieno myös katsaus historiaan. Ensimmäinen setti alkoi 90-luvun kappaleilla. Selkeitä ensimmäisen setin kohokohtia olivat muun muassa Värityskirja, Rakkaus on ruma sana, Kun Suomi putos puusta ja Sisäinen solarium. Yleisö oli alusta asti mukana, ja Ismo piti hauskoja välipuheita. Kun yleisö keikan avauskappaleen jälkeen osoitti suosiotaan ja antoi raikuvat aplodit, Ismo totesi mikrofoniin: ”Kiitoksia! Kiitos oikein paljon kannustuksesta, sillä sitä me nuoret artistit tarvitsemme.” Erittäin hieno yllätys oli myös, että keikalle tuli vieraileviksi artisteiksi haitarinsoittaja Kimmo Pohjonen ja marimbansoittaja Teho Majamäki. Ensimmäisen setin päätteeksi Ismo ja Teho esittivät kahdestaan mahtavan version Hallanvaara-kappaleesta.

Keikan toinen setti oli mielestäni rakenteellisesti vielä parempi kuin ensimmäinen: setin aluksi Ismo säesti itseään pianolla ja esitti pari rauhallista laulua, muun muassa Seitsemän päivää -kappaleen. Pian muut soittajat tulivat myös lavalle, ja kuultiin muutama nopeatempoisempi kappale, mikä sai yleisön villiintymään (ainakin vieressäni heiluvalla miehellä näytti olevan hieman levottomat jalat). Sitten bändi esitti muutaman rauhallisemman kappaleen ja pian taas nopeampia. Encoreksi kuultiin räväkkä hittikimara: Vittu kun vituttaa, Rappiolla, Pop-musiikkia sekä tietysti Taiteilijaelämää. Settilista oli mietitty viimeiseen asti, ja sen kyllä huomasi yleisöstä: tuskin kellään oli ainakaan kovin tylsää, kun bändi poukkoili kauniista balladeista aina Muoviruusuja omenapuissa -kappaleen kakofoniseen ilotteluun.

Logomo-salissa oli sekä istuma- että seisomapaikkoja. Kuulin ohimennen, kuinka muuan nainen yleisössä totesi, että ”eihän Ismoa voi istualtaan kuunnella”. Mielestäni tuo oli aika osuvasti sanottu, ja lopuksi myös artisti itse kehotti yläparvella istuvia nousemaan ylös, sillä ”istuminen on kuulemma terveydelle haitaksi”. Yläparvella istuvat toimivat ohjeen mukaan, ja niin sielläkin intouduttiin tanssimaan.

Antti Ainola
Kuvat eivät liity tekstiin.