Kaunokirjallisuudesta tuttuja tarinoita uusinnetaan elokuvan keinoin aina aika ajoin. Kielekkeen viime numerossa toimittaja arvosteli Anna Kareninan uuden elokuvaversion. Tällä kertaa ruodittavana on Victor Hugon Kurjien (1862) eli Les Misérablesin viimeisin sovitus, joka on suurelle yleisölle tutumpi todennäköisesti musikaalinäytelmänä kuin romantiikan ajan romaanina.

Taistele, unelmoi, toivo, rakasta.

Tarina sijoittuu Ranskaan vuoden 1830 vallankumouksen sarastukseen, ja sen keskiössä on monarkian sortaman köyhälistön nälkä ja hätä. Yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta kuvataan kurjuuteen ajautumista ja toisaalta lähimmäisenrakkautta, jonka avulla pohjalta voi päästä ylös.

Tarinan keskushenkilöitä ovat 19 vuotta leivän varastamisesta vankilassa istunut Jean Valjean (Hugh Jackman) ja hänen vastaparinsa poliisitarkastaja Javert (Russel Crowe). Valjean vapautuu vankilasta ja rikkoo ehdonalaistuomiotaan päästäkseen eteenpäin elämässään. Parhaan naissivuosan oscarilla roolistaan palkittu Anne Hathaway näyttelee Fantinea, joka päätyy kurjuuteen turvatakseen tyttärensä Cosetten (Amanda Seyfried) elämän. Valjean tuntee syyllisyyttä Fantinen tuhosta ja etsii tytön suojeltavakseen. Samaan aikaan idealistiset pariisilaisopiskelijat, johtajanaan Marius (Eddie Redmayne), yrittävät nostaa kansan hirmuhallintoa vastaan, ja päähenkilöiden kohtalot nivoutuvat yhteen kesäkuun kapinassa.

Vahvoja tunteita kuvaava tarina kerrotaan pääasiassa musiikin avulla. Hollywood-elokuvalle poikkeuksellisesti laulukohtauksia ei ole kuvattu taustanauhan kanssa, vaan ne on äänitetty suoraan roolisuorituksia tehdessä. Arvostelijat ovat ylistäneet tätä keinoa, joka on monen mielestä saanut näyttelijät eläytymään syvemmälle rooleihinsa.

En ole lukenut Hugon alkuperäisromaania, mutta olen nähnyt Åbo Svenska Teaterin version musikaalista. Siihen verraten elokuva pysyy uskollisena teatterilavalla esitettäville kaimoilleen. Elokuvan kuvaustekniikka tuo kuitenkin oman säväyksensä teokselle: kasvot paljastavat lähikuvat ja joukkovoiman näyttävät laajakuvat ja kamera-ajot syventävät tulkintaa ja näyttävät tarinasta puolia, johon teatteri ei pysty.

Les Misérables on kaikessa oopperamaisuudessaan koskettava elokuva. Se ei välttämättä sovi genrensä vuoksi jokaiselle katsojalle, mutta ilahduttaa musikaalien ystävää olemalla sekä perinteinen että tuore lajinsa edustaja. Soundtrack ei ole monen muun musikaalin tavoin pullollaan kaikkien tuntemia kappaleita, mutta musiikki on silti vaikuttavaa, ja jotkin laulut tarttuviakin. Elokuvan monitahoinen juoni ja useiden henkilöiden syöksykierteet herättävät ajatuksia ihmisen pyrkimyksestä hyvyyteen.

Loppuratkaisun jälkeen löysin itseni Wikipediasta kertaamassa jälleen yhden unohtuneen historiallisen aikakauden todellisia tapahtumia.

Niina Kekki