Tunnustan. Olen kuiskinut luennolla vieruskaverille. Olen tehnyt sitä myös pienryhmätunneilla. Todellisuudessa en ole pelkästään kuiskinut vaan joskus myös puhunut ääneen, innostuneina hetkinä jopa kovaan ääneen. Olen haudannut keskittymiseni  Facebookiin, Twitteriin, Pinterestiin ja sähköpostiin. Mainitsinko jo intensiivisen tekstiviestien näpyttelyn? Neuloa en osaa, mutta aivan varmasti sitäkin olisin muuten luennolla kokeillut. Polkupyörän huollot olen sentään ymmärtänyt toteuttaa ulkotiloissa. Kyllä, minua hävettää juuri niin paljon kuin pitääkin.

Osaksi akateemista vapautta voidaan lukea se, ettei käyttäytymistä opetustilanteissa juurikaan ohjeisteta. Täysi-ikäisen opiskelijan voi olettaa olevan ihmisiksi, ja näin asian lähtökohtaisesti tuleekin olla. Ei yliopiston tehtävä ole peruskoulutuksen tapaan kasvatuksellinen – eihän yliopisto ole koulu ensinkään. Sääntöjä asian suhteen ei suoranaisesti aseteta sen enempää kuin yleispäteviä suuntaviivoja. Se, miten luentorauha taataan, jää kurssijärjestelyseikaksi, mikä käytännössä usein tarkoittaa puuttumista asiaan vasta siinä vaiheessa, kun opetuksen eteneminen törmää läpäisemättömään mölinämuuriin.

Miten luentorauhan suhteen tulisi toimia? Luennoitsija tai pienryhmätunnin ohjaaja voi aivan hyvin komentaa suut suppuun ja kännykät laukkuun, mutta on ymmärrettävä, ettei se ole hänellekään erityisen mukavaa: viimeistään tämä toimenpide katkaisee opiskelutyön koko ryhmältä, ja tilanne itsessään on jotain sellaista, mitä ei ensinkään kuuluisi tapahtua. Kurssin toimintatavoista, käyttäytyminen mukaanlukien, muistuttaminen parilla ensimmäisellä tapaamiskerralla on ehkä varteenotettavampi tapa. Opiskelijanakin voi aivan hyvin ehdottaa tämän kaltaisia järjestelyjä. Veikkaisin käyttäytyväni itse fiksummin, kun asiaan on annettu jonkinlainen ohjeistus. Mutta kuuluuko vastuu luentorauhasta vain opetushenkilökunnalle?

Jokainen on itse vastuussa tuottamastaan häiriöstä. Ajatusta voi vieläpä laajentaa hieman: jokainen voi myös  osoittaa pelleilevälle kaverille tai vaikka tuntemattomalle vieressäistuvalle häirikölle, että tilanne on muodostunut sietämättömäksi. Viereinen opiskelija on todennäköisesti se, joka kärsii ensimmäisenä ja eniten. Minua on ojennettu muutaman kerran hyssytellen, mistä jälkeenpäin olen ollut kiitollinen. Opiskelijalähtöisesti luentorauhan puolesta voisi aivan hyvin pitää meteliä jopa ainejärjestötasolla. Oikeastaan luentokäyttäytymisestä voisi ihan hyvin puhua myös uusille opiskelijoille tuutoroinnin yhteydessä.

Mikä kaikki sitten häiritsee? Yksi syy selkeiden ohjeiden puutteeseen on se, ettei rajan asettamiselle ole mitenkään ilmiselvää paikkaa. Esimerkiksi mainitsemani neulominen ei tietääkseni ole luennoilla häirinnyt ketään. Sen sijaan jatkuvalla puhumisella voi helposti terrorisoida vieruskavereita loputtomiin ja samalla kampittaa jopa luennoitsijan keskittymisen. Läppärin näppäimistön naputus on pieni paha, jos laitteella tehdään muistiinpanoja, ja toisaalta sen väärinkäyttökin kaatuu pääosin omaan niskaan. Yksittäisen tekstiviestin voinee tarpeen vaatiessa lähettää, mutta luulo siitä, että pöydän alle tai penaaliin katseleminen ja ronkkiminen on mitenkään huomaamatonta tai luontevaa, on taas ajatusvirhe. Tietysti suurella luennolla voi ääneti ja pienieleisesti toimia vapaammin kuin pienryhmäluokassa, mutta esimerkiksi kymmenen minuuttia kestävät kuulumisten vaihdot tunnin alussa ja ennakoivasti aloitetut repunpakkaamisoperaatiot lopussa häiritsevät aivan oikeasti. Monilta osin raja on silti siinä määrin joustava, että sen havaitseminen vaatii kouliintunutta pelisilmää. Toisin sanoen on mietittävä itse, millaisilla askareilla on muiden keskittymistä haittaava vaikutus.

Akateemisen vapauden huumassa on helppo kuvitella, että kesken opetuksen voi tehdä mitä tahansa. Näin ei ole, ja syy on yksinkertaisesti siinä, että muilla on oikeus seurata opetusta häiriöttä. Se oikeus on myös sinulla. Haastan sinut ajattelemaan, miten opetuksen seuraaminen ja siihen keskittyminen voitaisiin turvata mahdollisimman hyvin.  Mikäli vika on opetuksessa itsessään, tulee asiasta antaa palautetta, mutta mikäli häiriötekijä on oma puhelin tai viereisellä penkillä kuulumisia vaihtava opiskelija, on ongelmaan suorastaan lohdullisen helppo puuttua: älä ole mölyapina, äläkä anna kavereidesikaan olla!

Klaus Kurki