Otetaanpa alkuun piristävä prologi: Tämä yhtye astui elämääni perinteistä tiedotusreittiä pitkin. Olin humalassa, ja kaveri tokaisi minulle, että hänellä on bändi. Mukavaa oli, ettei Korpo ollut ensialkuun pikselituttavuus, vaan perinteisen puskaradion hedelmä.

Korpo on duo. Siinä laulaa ja soittaa kaksi nuorta miestä, joilla on sana hallussaan.  Tässä alla perehdytään Korpon Paluu hautuumaalle I & II -julkaisuun, joka on teemalevy. Teema on selkeä, jo nimi antaa vahvaa osviittaa: mullan alla ja päällä möyritään sekä köyritään.

Levyn alkupuoli on aikamatka 1970-luvun Lahteen, jossa Suomi-rockin klassinen häröilybändi Sleepy Sleepers sai alkunsa. Korpossa on hieman samaa klangia kuin Sliippareissa: rosoista, pelleilyn alle implisiittisesti kätkettyä oivaltavuutta. Tai sitten ainoaksi yhdistäväksi tekijäksi jää melko paskalaatuinen miksaus. mene ja tiedä.

Otetaanpa tähän esimerkki yksi. Tämä kappale ei löydy Paluu hautumaalle -julkaisulta, mutta summannee näkemykseni yhtä kaikki.

Levyllä on kuitenkin ansionsa, ja ne useimmin löytyvät sanoituksista. Kiellettyä rakkautta käsitellään nekrofilian lisäksi insestin kautta, kun yksi kappale on omistettu isosiskon silmille – ne ovat kauniit epäilyttävän monella tapaa. Varsin kiehtovaa fokalisaatiota on myös kappaleessa Lapsenvahti, jossa tarinaa kerrotaan vittuuntuneen lapsen silmin. Kai jonkinlaisesta rakkaussuhteesta on kyse myös silloin, kun hammaskeiju suuttuu siitä, ettei pikkutytön peiton alla ole vielä karvan karvaa. Sleepy Sleepersien ohella Korpossa on siis paikoin paljon Ristoa poikkeuksellisten laulunaiheiden ansiosta. Enemmänkin olisin halunnut kuunnella, mutta äänivalli syö sanat turhan tehokkaasti.

Siitä päästäänkin Korpon suurimpaan kompastuskiveen.
Kaiketi kotistudiossa kasattu yhdeksän kappaleen pitkäsoitto on jäljeltään kotipolttoista. Muutaman kappaleen ajan se toimii melko mainiosti taiteellisen itseilmaisun valintana, mutta kevyempikin särökerros riittäisi. Parhaisiin ulottuvuuksiin Korpo nimittäin yltää sanoituspuolella, ja paikoin kiitettävän nokkelat sanoitukset jäävät äänen alle. Vähän kuin peittäisi mullasta nostetut perunat piruuttaan lehmänpaskalla. ”Tää on ihan hirveetä”, puki päätoimittajaparini mielipiteensä. Tässä kelpaa skarpata

Annetaanpa musiikin alleviivata viestiä. Tuntematon potilas ei Paluu hautuumaalle -teemalevyllä, mutta levyn kappaleet ja tämä ovat hyvin läheistä sukua.

Korpon musiikin peruskivenä toimii aavistuksen särötetty akustinen kitara, marakassit sekä käsien rytmikäs yhteen lyöminen. Joissakin kappaleissa käytetään hatunnoston arvoisesti bongorumpuja, banjoa, urkuja ja huuliharppua. Musiikkia on paikoin selkeästi mietitty eikä vain hutaistu. Esimerkiksi urkujen käyttö tuo muutamassa kappaleessa äänimaailmaan selkeää virsimäistä tunnelmaa. Tämä toimii.

Parhaimmillaan Korpo on haudankaivajasta kertovassa kappaleessa. Tarinassa haudankaivaja kertoo ruumiille, kuinka hyvä paikka hauta onkaan kiiman kokemiseen. Kappaleen rakenne on selkeä, sanoitukset viihdyttäviä (ja niistä saa selvän) ja akustinen kitara sekä marakassit luovat kekseliästä leirinuotiotunnelmaa. Tätä voisi sanoa jo musiikiksi.

Olen jo hyvän aikaa pohtinut, millaista elävää musiikkia haluaisin kuulla tulevissa valmistujaisjuhlissani. Korpo on erittäin varteenotettava esiintyjä, sillä tällainen musiikki on tehty enempi esitettäväksi kuin kuultavaksi. Siinä lavalla voivat halutessaan vaikka harrastaa haureutta hautakiven kanssa.

Ilkka Numminen