Juna Ouluun kohti Kaleva(la)n maita lähti aamukuudelta. Jäsen Joukahainen oli nukkunut kolme tuntia, jäsen Väinämöinen katkonaisen kolme tuntia ja jäsen Lemminkäinen ei yhtään. Matkaa rytmitti levoton jutustelu, mutta ketään ei laulettu suohon. Ensimmäinen päivä sujui kuitenkin varsin epätavallisesti, sillä mieli oli yhtä sumuinen kuin ilmakin.

Perillä pohjolassa olimme puoli yhdeltä. Kylmän pohjoisen viiman sijaan meidät otettiin vastaan lämpimästi. Kokoonnuimme eli onnuimme kokoon Oulun kolossaalisen funkkisyliopiston uumeniin. Meidät opastettiin Suma ry:n kerhikselle eli ainejärjestötilaan. Meitä ei päästetty missään vaiheessa eksymään kilometrin pitkään käytävään (Oulun yliopiston erikoisuus) tai muutoin sokkeloiseen yliopistoympäristöön. Meitä olisi varmaan pelottanutkin keskellä metsää sellaisten nimien ympäröimänä kuin Syynimaa ja Kaijonharju.

Osma-viikonlopun avasi kiinnostava luento Oulun yliopiston suomen kielen laitoksen hankkeista ja erityisesti meän kielestä. Luennon päätti koskettava meänkielinen laulu ”Oonhän meilä vielä kieli”. Illalla vierailimme toisella kerhohuoneella, söimme pitsaa, pelasimme kiusallisia seuraleikkejä, ratkoimme ihmissusiarvoituksia ja lauloimme sitsilauluja. Oulun pojat ovat kovia laulamaan: he väsäisivät monet kanteleet hauen leukaluusta ajassa, joka käytetään oululaisten suosikkisitsilaulun Hauki ja viina laulamiseen.

Osma-jengi ravitsemassa itseään. (kuva: Janina Jokimies)

Kyseenalainen turnausvoitto

Lauantai-aamuna heräsimme kokoustamaan Osma-perinteen mukaisesti. Ainejärjestöjen kuulumiskierroksella ihmeteltiin, miten Kanta ry. jaksaa järjestää neljät sitsit vuoden aikana. Kyllä saimme olla taas ylpeitä siitä, että olemme Turust.

Myös turnaus päättyi kunnialliseen saavutukseen. Taisteltuamme näytelmien, roskapussin, sanaleikkien ja intiimien kolmiosaisten yhdyssanojen kanssa eräs pikkukaupunki lounaisrannikolta saavutti kilpailun toisen sijan. Hävisimme tosin Tampereelle, joten sijaa ei kannata tämän enempää turkulaisena mainostaa.

Haalarisitsejä ennakoi pohdinta veren/velen/vejen/veen/vedenkeitin-dilemmasta poikamiesboksissa (Sanooko joku oikeasti verenkeitin?!). Sen mukaiset olivat sitsitkin, varsinaiset härskit pohjolan pidot. Juoma virtasi ja laulu raikasi. Ei haitannut, vaikka osa porukasta lähtikin välillä harhailemaan pitkin yliopistorakennuksen kirkuvan värisiä seiniä. Jatkoilimme ensin teekkareiden ja sitten lähikuppiloiden kanta-asiakkaiden kanssa. Ilostelu jatkui pitkälle aamuyöhön.

Korkeatasoista matkustamista

Pidot jättivät turkulaisedustukseen jälkensä. Vain jäsen Joukahainen vieraili Oulun kuuluisassa Pannukakkutalossa, jonne kaikkien oli tarkoitus sunnuntaiaamupäivällä päätyä. Lemminkäinen  maistoi uteliaisuuttaan hiukan Tuonelan virran vettä, mutta ei onneksi hajonnut kappaleiksi. Äitiä ei tarvinnut kutsua kenenkään apuun, sillä selvisimme kunniakkaasti puoli kolmelta junamatkalle kohti Turkua.

Junamatka osoittautui varsin ensiluokkaiseksi: sattumusten jälkeen päädyimme matkaamaan 1-luokassa. Kahvi, keksit ja tila nukkua saivat kiitoksemme moneen kertaan matkan aikana. Lipuntarkastajan hellä huolenpito liikutti. Korkeatasoinen matkustaminen jatkui myös junanvaihdon jälkeen junan toisessa kerroksessa.

Perillä olimme yhdeksältä illalla. Vaikka viihdyimmekin pohjolan pidoissa, olimme todella tyytyväisiä, kun saimme palata kotiin. Keväällä osmaamme Helsingissä. Turku saa vielä odottaa vuoroaan.

J.  f. K. f. Alias