Lapsuudessa oppiminen perustui toistoon ja aikaan. Samoja reseptejä kelpaisi soveltaa korkeakouluihinkin, kirjoittaja tuumaa. (Kuva: Wikimedia commons)

Muistaako kukaan kuinka ala-asteella opeteltiin lukemaan ja kirjoittamaan? Entä kuinka hitaasti ja loputtomilla toistoilla matematiikan perusasiat painettiin mieleen? Tuolloin opetellut asiat voisi nyt käydä läpi melko nopeasti luetellen, mutta niiden ensi kertaa oppimiseen vaadittiin loputon määrä toistoja. Jos sitä ei olisi tehty silloin, olisi sama puuduttava urakka edessä nyt.

Oppiminen oli peruskoulussa osa järjestelmää. Se oli sitä vielä lukiossakin, mutta heikommin valvottuna. Yliopistossa siitä on tuskin jäljellä mitään. Idea onkin, että yliopistolla vastuu oppimisesta on opiskelijalla itsellään, ei oppilaitoksella. Silti minua ihmetyttää, miksi opiskelijoille ei anneta missään tietoa siitä, kuinka opitaan. Miksi yliopistolla ei opeteta oppimista?

Me emme ole juuri sen parempia oppimaan kuin ala-asteella. Asia saattaa olla jopa toisinpäin. Siksi onkin omituista, että nyt aikuisiällä sitä kuvitellaan oppimisen tapahtuvan viimeisenä iltana ennen tenttiä.

Toisto, niin tylsältä kuin se kuulostaakin, on valitettavasti yksi parhaimmista tavoista oppia. Sopiva määrä tietoa jaksotetusti ja toistetusti olisi toimivinta. Yliopistolla valitettavasti täysi vastakohta on usein käytössä. Opiskelijalla syötetään mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman lyhyessä ajassa. Kyllä, näin saadaan enemmän tietoa kerrottua opiskelijalla. Ja kyllä, koko paketin lukeminen viimeisenä iltana ennen tenttiä auttaa muistamaan asian tentissä. Mutta tuleeko asia opittua? Onko se mielessä vielä vuosien, kuukausien tai edes viikkojen jälkeen?

Hieman hitaampi ja työläämpi oppimisrytmi toisi parempia tuloksia pidemmän päälle. Eikä sen edes tarvitsisi olla paljoa hitaampi, kunhan se olisi vähän mietitympi. Tällä hetkellä termi korkeakoulu todella ihmetyttää minua yliopistosta puhuttaessa. Se saattaa kyllä olla korkea, mutta samalla se on hutera.

Eri tavat saada ja käsitellä tietoa ovat myös tehokkaita. Kun asian lukemisen lisäksi kuulee, näkee ja vielä kirjoittaa ja vaikka puhuu ääneen, se jää paremmin mieleen. Mutta nämä pitäisi tehdä eri aikaan. Tuttu tilanne yliopistolta on puheripulista kärsivä luennoitsija, jolla on samalla ruudun täydeltä PowerPoint-slideja. Ja tietenkin samalla yritetään tehdä muistiinpanoja joka asiasta. Paremmin toimii, kun sulkee silmänsä ja vain kuuntelee. Kun nimittäin kirjoittaa, ei keskity kuuntelemiseen.

Pääongelma oppimisen kanssa on se, ettei kukaan ymmärrä, mitä osaaminen tarkoittaa. Osaaminen ei ole sitä, että asiat onnistuu muistamaan tenttipäivänä. Osaaminen ei itse asiassa ole edes sitä, että asioita muistaa. Osaaminen on sitä, että asioita tietää. Vähän niin kuin oma nimi. Sitä ei tarvitse muistella, sen tietää. Kanaa ei tarvitse myöskään muistella. Autolla ajamista ei tarvitse sen opittuaan muistaa, senkin osaa.

Meillä on paljon tietoa, jota meille on vuosien varrella toistettu ja toistettu ja jotka me todella osaamme. Uuden tiedon kanssa pitäisi ymmärtää sama asia. Oppimiseen ei riitä kerran lukeminen. Se vaatii toistoa ja tiedon käyttämistä.

On aivan sopivaa ja reilua, että yliopistolla vastuu oppimisesta on oppilaalla. Sen vastuun ottaminen opettaa jokaiselle paljon. Mutta olisi hyvä, että yliopistolla myös opetettaisiin tietoa siitä, kuinka oppia. Oppimisen oppiaine. Näin ne, jotka haluavat kaiken irti opetuksesta myös saavat sen otettua.

Teemu Palanne