Tori tuo kaikenikäisen väen yhteen. (kuva: Ilkka Posio)

Alennustuotteita, bingoa, huinimista… Astuimme eläkeläisen saappaisiin ja otimme selvää, miten viettävät päivänsä kaupunkilaismummot ja -vaarit.

Bussilla supermarkettiin

Torstainen aamu alkaa reippaasti, kun kiirehdimme Kupittaan Citymarketin pihaan tasan kello kahdeksaksi. Ulko-ovilla odottelee useita kypsään ikään ehtineitä kansalaisia, jotka vartija päästää sisään kaupan auetessa. Kun ehdimme itse markettiin asti, on se jo täynnä hyllyjen väleissä kärryineen risteileviä eläkeläisiä. Kaupan keskellä sijaitseva kahvila on niin ikään pullollaan kuulumisia vaihtavia ja maailman menosta turisevia setiä ja tätejä.

Kokoamme alennuksessa olevista elintarvikkeista päivän tai parin varalle aterian, jonka loppusummaksi tulee 11,56 euroa. Melko edullista – mutta ostavatko vanhukset oikeasti vain punaisen lapun tuotteita, vai onko se ilkeiden kielien panettelua? ”Minä! Minä tunnustan!” hihkaisee vain etunimellä esittäytyvä Jarkko, joka on ostoksilla äitinsä Hellevin kanssa. He ovat molemmat eläkeikäisiä. ”Kyllä minä ostan sekä että, mutta ei näillä tuloilla välttämättä ole muuhun varaa”, toteaa Hellevi.

Äiti ja poika ovat liikenteessä pojan autolla, mutta muutama vanhus kertoo tulevansa kauppaan palvelubussilla. Se vaikuttaa olevan monille ainoa keino päästä ostoksille.

Millaisia eläkeläiset ovat asiakkaana? Kukkakaupan myyjä Minna pitää vanhuksia uskollisina asiakkaina, näillä kun on useimmiten tapana viettää syntymä- ja nimipäiviä. Hellevi harmittelee kassalla asioinnin vaikeutta. Hänen on vaikea osata käyttää eri kauppojen aina hieman erinäköisiä kortinlukijoita. Käteisellä maksaminen sujuisi, mutta sitä ei pankista enää saa hakea. ”Kyllä minä tiedän olevani hidas ja muiden tiellä, mutta minkäs teet, kun kädet eivät toimi nopeammin?”

Kaupungin riennoissa

Seuraavaksi vuorossa on kirjasto. Etsimme lehtihyllyn, ja toinen meistä ottaa asiaan kuuluvasti luettavakseen kotiseutunsa sanomalehden, toinen valitsee hieman laajalevikkisemmän, maailmanmenoa laajemminkin luotaavan lehden. Istumme ikkunan viereen selailemaan lehtiä. Seuranamme on kaiken ikäisiä ihmisiä. Paperin rapinaa on mukava kuunnella ja tunnelma on rauhallinen. Ohikulkijoita on hauska katsella kotikunnan tapahtumien tutkimisen lomassa. Ei ihme, että eläkeläiset tulevat mielellään kirjastoon.

Anna, omenat ja mamma (kuva: Ilkka Posio)

Kauppatorilla kohtaamme pirteät karjalaista syntyperää olevat sisarukset Pirkko Kannisen ja Marjatta Katilan. He eivät harrasta aikaisia kauppareissuja, mutta kertovat käyvänsä usein kahvilla tai vaikkapa jossain mielenkiintoisessa tapahtumassa. ”Viime viikolla Gilles Gårdenilla oli hieno pääsiäismunanäyttely”, kertoo Kanninen. Rohkenemme kysellä rouvien mielipidettä väitteestä ”ennen oli kaikki paremmin”. Oliko? ”Ei tietenkään kaikki ollut paremmin”, vastaa Katila. ”Me olemme ehtineet nähdä pula-ajan, jolloin ei oikeasti saattanut olla ruokaa tai lämpimiä vaatteita.” Molemmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että elämänmeno oli rauhallisempaa ja perheet enemmän yhdessä. ”Ei ennen ollut puhettakaan sellaisesta, että nuoriso olisi painunut uutena vuotena keskustaan ryypiskelemään, vaan oltiin kotona, sulatettiin tinaa ja vietettiin aikaa vanhempienkin kanssa”, kertoo Kanninen.

Bingopainajainen

Karjalaiset siskokset olivat jo varoittaneet meitä menemästä bingoon. Se ei heidän mukaansa kuulu tyypillisen vanhuksen arkeen, vaan on vain ilkeämielinen stereotypia. Varoituksista huolimatta päätimme kuitenkin bingoon mennä selvittämään, mitä stereotypian takana piilee. Lyhyen matkaa kauppatorilta käveltyämme saavuimme bingohallille. Eteemme avautunut näkymä bingosaliin oli masentava. Sali ei kuhissut pirteitä vanhuksia, jotka olisivat kilpailleet kukkuraisista herkkukoreista. Bingosali oli likipitäen tyhjä, jokunen apaattinen vanhus istui automatisoidun ja valoja välkkyvän bingopäätteen edessä. Hämärää halkovan hiljaisuuden rikkoi vain ajoittainen pelikoneiden kilinä ja arvonta-automaatin monotoninen ääni. Pelasimme rivin, emme voittaneet mitään, lähdimme pois.

Päivän päätös pullakahvilla

Lopuksi päätimme ottaa vaarin torilla aiemmin kohtaamiemme mummojen vinkeistä ja mennä pullakahville. Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyimme kauppahalliin, jonka verkkaan läpi käveltyämme piipahdimme kahvilaan teelle ja paakkelssille. Puhellessamme niitä näitä ja kertaillessamme päivän kokemuksia aloimme miettiä omaa vanhuuttamme. Vaikka emme juuri nyt voi siitä tietää vielä mitään, vietettyämme päivän valkohapsien seurassa se tuntui ajatuksena hieman aiempaa levollisemmalta.

Ilkka Posio ja Anna Rytkönen