"Juju on varmaankin siinä, että ihmiset näkevät vaaleassa tukassa jotakin järisyttävän seksuaalista", Madonna on todennut. (kuva: Wikimedia Commons)

Millainen merkitys hiustenvärillä on ihmisen elämässä? Toiset eivät anna moiselle ulkonäköseikalle lainkaan arvoa, kun taas toiset pitävät sitä vahvana identiteetinmäärittäjänä. Hiustenvärillä on kuitenkin pitkään ollut paljon kulttuurista painoarvoa – niin tiedostettua kuin tiedostamatontakin.

Stereotypiat jylläävät. Blondit ovat tyhmiä ja seksikkäitä, brunetet ovat kilttejä ja älykkäitä, ja punapäät ovat temperamenttisia ja tulisia. En voi kieltää, ettenkö itsekin olisi jonkin verran stereotypioiden orja. Kuusi vuotta sitten värjäsin luonnostaan vaalean tukkani punaiseksi. Punainen väri oli minulle asenteellinen ja rohkea ratkaisu. Halusin antaa itsestäni vaikutelman terävänä, tulisena ja originellina. Kukaan ei kävelisi ylitseni, eikä kukaan enää laukoisi minulle mauttomia blondivitsejä. Punaisesta tukasta tuli tavaramerkkini, josta en pitkään osannut kuvitella luopuvani.

Muutos. Tasaisin väliajoin ihminen kaipaa muutosta. Aloin miettiä blondiksi palaamista – punaisuus oli menettänyt hohtoaan. En halunnut pysyä sirpsakkana punapäänä nelikymppiseksi asti; mielessäni välähteli kauhukuvia Vicky Rostista. Minulla oli kuitenkin varsin ristiriitainen asenne vaaleaa hiusväriä kohtaan. Toisaalta se on tylsä, laimea ja kiltti, mutta toisaalta siihen liittyvät assosiaatiot ovat myös aivan päinvastaisia. Mistä nämä mielikuvat tulevat? Mikä on blondin rooli tässä maailmassa? Tutkittuani asiaa totesin, että blondiuden taakse kätkeytyy yllättävän paljon historiaa.

Botticellin kuuluisa maalaus Venuksen syntymä. Venus tunnettiin Kreikan mytologiassa Afroditena. (kuva: Wikimedia Commons)

Joanna Pitman on englantilainen toimittaja, joka on kirjassaan Blondit – Vaaleaveriköt Afroditesta Madonnaan tutkinut vaaleuden historiaa. Yleisesti ottaen vaaleus on aina yhdistetty nuoruuteen ja hedelmällisyyteen. Vaaleus on siis osa parinvalinnan biologisia perusteita, tai ainakin Pitman väittää miesten aivojen joskus mukautuneen tällaisiin assosiaatioihin. Tiedä sitten, onko tässä todella perusta sille, miksi herrat pitävät vaaleaveriköistä.

Blondeilla on ollut painoarvoa jo antiikin ajoista asti. Kreikkalaisen mytologian Afrodite kuvattiin aina hekumallisena blondina. Kaikki muistavat varmasti maalauksen, jossa rakkauden jumalatar nousee merestä pitkä vaalea tukka valloillaan – tällaisen kuvauksen parissa viipyili ihastuneena myös Homeros.

Mustan surman, taikauskon ja kirkon hirmuvallan riepottelemalla keskiajalla vaaleudesta tuli synnin merkki. Raamatun naishahmoista kaksi nostettiin paheellisuuden ja riettauden esikuviksi, synnillisen vaaleina tietenkin – Eeva ja Magdalan Maria. Näillä kahdella turmiollisella naisella varoitellen kirkon miehet paasasivat vaaleuden pahuudesta. Naisten kuului piilotella siveästi huivien alla, jotta yksikään hiuskiehkura ei päässyt vapaaksi miehiä kiusaamaan. Vaaleus oli samalla sekä kaunista että vaarallista, loputtoman haluttavaa mutta ikuisesti kiellettyä.

Lopulta edes kirkko ja hurskaus eivät estäneet naisia vaalentamasta hiuksiaan mitä myrkyllisimmillä tököteillä. Kirkko käänsi tämänkin kuitenkin hyödykseen ja yhdisti vaaleuden puhtauteen, pyhyyteen ja vaatimattomuuteen. Tämän esikuvaksi nostettiin Neitsyt Maria sekä myöhemmin myös enkelit. Neitsyt Marian vertauskuvallinen puhtaus oli ensimmäinen osoitus vaaleuden kaksijakoisuudesta. Vaaleus saattoi kuvastaa tahratonta, viatonta ja turmeltumatonta suloutta, toisaalta myös ahnasta viettelynhalua, jota edustivat edelleen Eeva ja Magdalan Maria.

Renessanssiaikaisessa Italiassa otettiin käyttöön jo tosikeinoja hiusten vaalentamiseen: hiuksia vaalennettiin niin valkoviinillä kuin hevosen virtsallakin. Siihen aikaan kurtisaanit olivat naisten kermaa, etenkin vaaleat seuralaiset olivat haluttuja innokkaiden herrasmiesten keskuudessa.

Sivistyksen ja valistuksen aikakauden alkaessa 1600-luvun aikana vaaleus sai kuitenkin väistyä.  Enää ei arvostettu kevyttä ja himoittavaa vaaleutta, vaan maku kääntyi tummien naisten hyväksi. Tummuudesta tuli ihanne kahden vuosisadan ajaksi.

Tarhaisten mielikuvien vuoksi kunniansa menettänyt vaaleus sai rasitteekseen myös mielikuvan typeryydestä jo 1700-luvulla. Kaikkien aikojen ensimmäinen ”tyhmä blondi” oli kaunis pariisitar mademoiselle Rosalie Duthé, joka niitti mainetta tyhjäpäisenä ja hidassanaisena kurtisaanina. Hän oli kaunista katsottavaa, mutta puhumisen lahjoja hänellä ei ollut.

Juuri kun ikävät lutka-assosiaatiot sysäsivät vaalean tukan epäsuosioon, kultatukka palasikin häikäisevästi estradille saduissa. Satujen sankarittaret olivat täydellisiä luonnonlapsia, ja Lumikkia lukuun ottamatta kaikki he olivat kultatukkaisia. Vaaleus hyväksyttiin sekä sävyisän ja viattoman luonteen merkkinä että pahuuden vastakohtana.

Vaaleus ei kuitenkaan menettänyt vastustamattoman eroottista mielikuvaansa, ja se ryntäsikin uudelleen muotiin viktoriaanisella ajalla, tällä kertaa tosin miesten mielitekona. Vaalea nainen väikkyi miesten mielissä arveluttavana, pelottavana, ahnaana – ja vastustamattomana. Viktoriaaninen aikakausi oli kaksinaismoralismin aikaa: siinä missä monet yläluokkaiset miehet vaalivat kotonaan ja suhteissa yläluokan naisiin tiukkaa protokollaa ja tapakulttuuria, samaisten miesten kerrotaan usein salaa harrastaneen monia epäsiveellisiä ja paheellisia elämäntapoja. Blondeilla kurtisaaneilla oli jälleen vipinää salongeissaan.

Hitlerin aikainen väestöohjelma loi Lebensborn-kodit, joissa arjalaisäidit saivat siviilisäätyyn katsomatta käydä synnyttämässä SS-miesten tai muiden valiorotuisten miesten siittämiä malliyksilöitä. Kuvassa Hitlerin kanssa Joseph Goebbelsin tytär. (kuva: Wikimedia Commons)

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa rotuerottelu nosti päätään, ja arjalaisten nousun aika oli käsillä. Saksasta tuli koko Euroopan mahtitekijä, ja lopulta pohjois- ja germaanikansan arvokkaita geenejä alettiin arvostaa yli muiden saastaisten tummaveristen rotujen. Käsite arjalainen tuli tunnetuksi romantiikan valtakaudella, ja siihen yhdistettiin loistokkaita mielikuvia ylhäisyydestä, kunniasta, urhoollisuudesta ja kauneudesta.

Maailman nopeimmin kehittyvien kansakuntien – Saksan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton – rotuajattelu perustui yllättävän samanlaisiin näkemyksiin vaaleuden ylivallasta. Saksassa vaalea arjalaisuus korotettiin yleväksi, miehekkääksi ja jumalalliseksi ihanteeksi, jonka äärimmäisenä vastakohtana esitettiin juutalaisuus. Valkoisessa Amerikassa uskomus arjalaisten ylemmyyteen yhdistyi sitkeän juutalaisvastaiseen ajatteluun ja ennakkoluuloihin mustia, latinoja ja aasialaisia kohtaan. Neuvostoliitossa vaalea ihannekuva edusti uutta, tervehenkistä ja elinvoimaista kansakuntaa, jollaiseksi etnisesti hajanainen valtio pyrittiin vahvistamaan.

Rotuerottelu kärjistyi Adolf Hitlerin ja natsismin aikana, ja loppu on historiaa. Natsit eivät nähtävästi ymmärtäneet, kuinka ironista oli suitsuttaa ulkoisia ominaisuuksia, joita johtajilta puuttui. Kukaan Hitlerin kuvan nähnyt tuskin luokittelisi miestä vaalean arjalaisen esikuvaksi.

Amerikkalaisen vaaleuden näkyvin ilmiö esiintyi tietenkin elokuvissa. Valkoisen Amerikan ylivertaisuus ruumiillistui turmeltumattoman vaaleaverikön hahmossa, jonka symboliikka vietiin toisinaan äärimmäisyyksiin. Rotuparanoian hätkähdyttävä esimerkki nähtiin elokuvassa King Kong, joka säilyi pitkään myös yhtenä Hitlerin lempielokuvista.

Marilyn Monroe höpsönä elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä vuonna 1953. (kuva: Wikimedia Commons)

Jean Harlow, Shirley Temple, Rita Haywoth – ja tietenkin Marilyn Monroe, blondien blondi, amerikkalaisen elokuvateollisuuden täydellinen tuote. Monroesta hahmottui uudenaikainen bimbo ammattiblondi. Hollywoodin koneisto sai rintavista vaaleaveriköistä hyvin myyvän viihdeartikkelin. Vain yksi mies suhtautui toisin, nimittäin Alfred Hitchcock. Hän taas käytti elokuvissaan hoikkia, tyylikkäitä ja viileitä blondiineja.

Hiusvärit antoivat puhtia myös 1960-luvulla liikkeelle lähteneelle naisliikkeelle, vaikka se ristiriitaiselta tuntuukin. Naiset alkoivat käyttää hiusvärejä ja vaalennusaineita oman vaikutusvaltansa lisäämiseksi. Nykyajan kauneusjätti L’Oréal oli silloin eturintamassa iskulauseineen. L’Oréal ei tehnyt mainoksiaan naisille, jotka kaunistautuivat miestä varten, vaan jotka kaunistautuivat itseään varten. Koska olen sen arvoinen.

Viime aikojen valtaapitävät naiset, kuten Margaret Thatcher, prinsessa Diana ja Hillary Clinton ovat kaikki pönkittäneet valta-asemaansa vaalentamalla hiuksiaan. Blondiudesta on tullut ennen pitkää myös pätevyyden, määrätietoisuuden ja itsevarmuuden säihkyvä merkki. Omaa uraansa vaikuttavasti luonut Madonna on sanonut, että blondius on selvästi oma mielentilansa.

Blondien historia on hengästyttävä kattaus maailmanhistoriaa. Oma vaalennusprojektini sai aimo annoksen lisää symboliikkaa ja toisaalta ristiriitaisuutta. Tekeekö luonnolliseen väriini palaaminen minusta siveän viattoman, kuten Neitsyt Mariasta ja satujen sankarittarista, tai sukeutuuko minusta hölmö ja hävytön vamppi Marilynin tapaan vai kenties kova rautarouva kuten Thatcherista? Mene ja tiedä. On luultavasti vain rikkaus, kuinka moneen rooliin blondi voi muovautua. Ehkä tämä rahaa syövä kemikaaliprosessi on vielä minutkin palkitseva.

Lopuksi vielä kurkistus etymologiaan:
Englannin sanan blonde arvellaan juontuvan latinan ’ihastuttavaa’ tarkoittavasta sanasta blandus ja keskiaikaisen latinan ’keltaista’ tarkoittavasta blundus. Suomessa sana blondiini esiintyi kirjallisuudessa muutaman kerran jo 1920-luvulla, mutta puhekielessä se yleistyi vasta 1950-luvun lopulla.

Annele Saikkonen

Lähteet:
Joanna Pitman: Blondit – Vaaleaveriköt Afroditesta Madonnaan. (Atena, 2006.)
Wikipedia