Sateen ja saasteiden myötä Chongqinin muistuttaa päivisin Mordoria. Kaupungin kupeessa virtaa vedeltään "hyvälaatuinen" Jangtse.

Kiina on maailman saastuneimpia maita. Sen aistii jo pelkästään junan ikkunoista katselemalla.

Mei-Lien on pieni, vaaleanpunainen pallero.
Nuoren tytönalun askel on vielä epävarma, mutta intoa riittää. Bai-isän pitää kävelyssä vielä auttaa. Semminkin, kun juna numero K603 Pekingistä PingYaon kaupunkiin kulkee raiteilla kovasti heiluen.
Aikaa kuluu kauan, ennen kuin Mei-Lien pääsee perille ja istuu sängylle minua vastapäätä. Tyttö katsoo minua ja muistiinpanovihkoani uteliaasti. Ojennan kynän pienelle kätöselle, ja pian vihossani on muutama hassu viiva lisää.
Aikaa tappaakseni katselen ikkunasta ulos. Ja sitä tulen tekemään paljon, sillä yhteensä matkustan Kiinassa junilla kuukauden ajan ja olen vasta matkani alussa. Kulkureittini muodostaa salmiakkikuvion, jonka pohjoisin kohta on Peking, läntisin Xi’an, eteläisin Nanning ja itäisin Shanghai.
Mei-Lien palaa mieleeni useasti. Hän tulee kasvamaan isoksi erittäin ristiriitaisessa maassa, saasteiden ja paperisosialismin keskellä.

Olen PingYaossa vain muutaman yön ja jatkan matkaani kohti Xi’anin kaupunkia ja kaupungista pienen ajomatkan päässä olevia terrakottapatsaita.
Patsaat ovat upeita, jopa kauniimpia kuin osasin kuvitella. Mukanani on vanha filmikamera, ja poltan sotureihin kokonaisen rullallisen. Bussimatkalla takaisin kaupunkiin huomaan asettaneeni filmirullan väärin paikoilleen, eikä yksikään kuva ole kehittynyt. Taputan itseäni kiitollisesti päähän.
Jo pelkästään Xi’aniin suuntautuvilla juna- ja bussimatkoilla ikkunasta ulos kummastelu on vahvistanut jo tiedossani olleen asian: Kiina on kaunis, mutta hyvin saastunut. Mutta vasta paikan päällä luvut, faktat ja hokemat muuttuvat mielikuvasta todellisuudeksi. Ja se todellisuus on hyvin masentava.

Nopeasta kaupungistumisesta huolimatta Kiina on vielä hyvin maatalousvaltainen maa. Matkaaja huomaa sen käytännössä nopeasti. Suurkaupungistakin lähtevän junan ei tarvitse puksuttaa kuin alta puoli tuntia, kun ensimmäiset suuret pellot tulevat vastaan.
Maaseudulla ihmiset elävät läheisessä suhteessa luontoon, mutta intohimoisesta rakkaussuhteesta ei voi puhua.  On enemmän sääntö kuin poikkeus, että tienpientareet, pellonreunat, vesistöjen penkereet sekä rakennustyömaat pursuavat jätettä.Yhä useamman takapiha muistuttaa kaatopaikkaa.
Se on kierrätykseen ja luonnonsuojeluun ehdollistetun suomalaisen silmissä hidas ja syövyttävä raiskaus. Tunnen oloni avuttomaksi, sillä en tiedä, miten itse saisin tilannetta yhtään parempaan suuntaan. Sormien heristelyllä ei päästä tuloksiin.

Pikajuna K1032 kiidättää minua Xi’anista vilvoittavien vetten äärelle keskiseen Kiinaan Chongqinin kaupunkiin, Jialing- ja Jangtse-jokien risteyskohtaan.
Matkalla ihastelen tunnelmallista vuoristoa pimenevässä illassa, ensimmäisiä tähtiä ja juon olutta kahden nauravaisen liikemiehen kanssa. Juttelemme tuntikausia ilman yhteistä kieltä. Yritän tarjota kierroksen aina ajoittain, mutta vastustus on yritystäni suurempaa. Xie xie soljuu suustani lähes tauotta. Kiittäminen on kiinaksi helppoa. Mikään muu ei oikein olekaan.
Jangtse ja Jialin ovat vaikuttavia. Jokien vihertävänharmaa vesi liikkuu hitaasti, mutta siinä on paljon voimaa.

Ja saastetta. Vuonna 2006 Kiinan ympäristönsuojeluviranomaiset myönsivät, että maan jokien vesi on 60-prosenttisesti niin saastunutta, ettei siitä ole juomavedeksi. Jangtse on tässä sarjassa tosin vielä melko puhdas puronen: lähes samat viranomaiset luokittelivat vuonna 2008 Jangtsen veden olevan hyvälaatuista.
Kurkotan isälleni muovipulloon rantamilta hieman Jangtsen vettä. Vesi ei haise pahalta, päivänkin siitä näkee läpi. Mutta leväsattumat paistavat pahasti silmiini. Teevettä siitä ei saisi taikomallakaan.
Kaupunkina Chongqin on mieleiseni. Asukkaita on viidestä seitsemään miljoonaa, ja rakentaminen on jatkuvaa. Kiinan keskushallinto toivoo kaupungista samanlaista kaupan ja vallan keskusta kuin Shanghaista, ja osoituksena tuesta kaupunkiin virtaa paljon valtion rahaa. Jokien myötä asutuksella ei ole tilaa levittäytyä maata pitkin, joten on kiivettävä taivaalle. Nostokurjet kuuluvatkin olennaisesti kaupungin faunaan.

Koira on kotieläimistämme maukkaimpia, etenkin runsaalla chilillä ryyditettynä. (Kuva: Antti Argillander)

Chongqinistä jatkan kohti etelää ja Nanningin kaupunkia. Siellä olen sopinut tapaavani suomalaisen Antin ja Panun sekä taiwanilaisen Adriennen. Syömme maukasta, tulista koiraa. Maku muistuttaa hieman laadukasta lampaan lihaa. Murre maittaa mainiosti.
Nanningista jatkamme junalla pikimmiten kohti idän helmeä, Shanghaita. Kauniit ja komeat karstivuoret liukuvat ohitse. Silloin tällöin puksutamme muutaman kirkasvetisen järven rantamilla. Maisemat ovat upeita, puhtaita, postikorttitasoisia.

Shanghain valot eivät näy vielä, mutta kaupungin läheisyyden aistii horisontissa. Näkyvyys pienenee kilometrien edetessä, ja utuisuus tuntuu kolkuttelevan pian junan ikkunoita. Ilmiö on samanlainen kuin kaikkien vierailemieni Kiinan kaupunkien kohdalla: mitä lähemmäs kaupunkeja mennään, sitä enemmän ilmassa on saastetta.
Yksi suuri syyllinen lienee kasvava yksityisautoilu, mutta syyttäminen on myös vanhakantaista teollisuuden energiantuotantoa.
Vuosi 2010 oli Kiinalle kunniakas: silloin siitä tuli maailman suurin energiankuluttaja. Valitettavasti suurin osa, noin 70 prosenttia, tästä energiasta tuotetaan yhä hiilellä. Saasteista moni maksaa hengellään: on arvioitu, että vuodessa noin 750 000 kiinalaista kuolee vedessä ja ilmassa olevien saasteiden aiheuttamiin sairauksiin.

Shanghain hohdossa moista on vaikea ajatella. Kaupunki tuntuu täysin irralliselta muuhun vierailemaani Kiinaan verrattuna: pankkien virastotalot ovat korkeita, amerikkalaisten pikaruokaloiden logot voimakasta valosaastetta ja ostoskeskukset massiivia. Täällä ei selvästi haluta potea vilua ja nälkää.
Maon kuoleman jälkeen Deng Xiaoping alkoi hiljalleen vapauttaa Kiinaa kohti keskusjohtoista kapitalismia vuonna 1978. Nyt sen hedelmiä voi ihastella tai kauhistella esimerkiksi Shanghain World Financial Centerin näköalatasanteella 474 metrin korkeudessa. Ylhäällä kaupunki näyttää tiiviiltä, loogiselta verkostolta. Katutasolla se kuitenkin on aivan toista: eksyn pikkukujilla useasti ja olen monesti jäädä skoottereiden alle.

Shanghai on 23 miljoonan kaupunkilaisen myötä asukasmäärältään Kiinan suurin kaupunki. (Kuva: Antti Argillander)

Shanghai kasvaa järisyttävällä vauhdilla. Se on asukasmäärältään Kiinan suurin kaupunki, jolla on omia erityistalousalueita. Kaupunki pystyy myöntämään yrityksille verotusetuja, ja näistä eduista on syntynyt kova kannustin.
Rahaa ja valtaa virtaa kaupunkiin jatkuvasti lisää. Ne myös muokkaavat kaupunkikuvaa nopeasti: Esimerkiksi keväällä 2005 Suomen televisiossa esitetyistä Madventuresin toisen kauden Kiina-jaksoissa ei Shanghain World Financial Centeriä – Kiinan korkeinta rakennusta – edes kunnolla näy.

Päätän Kiinan-matkani vallan vanhaan keskukseen, Pekingiin. Käyn kielletyssä kaupungissa, saan pienen ruokamyrkytyksen ja syön pahanmakuista käärmettä. Lisäksi vierailen Maon mausoleumissa ihmettelemässä Suuren Johtajan maallisia jäännöksiä. Päällimmäisenä ajatuksenani on, että siinä makaa jälleen yksi ihmisoikeusrikkoja. Pekingistä jatkan silti haikeana kohti Mongoliaa.

Alkumatkallani junassa kohtaamani Mei-Lien ei elä yhtenäisessä Kiinassa, vaan monessa Kiinassa. Jos onni suosii Mei-Lieniä, hän pääsee koulutuksen avulla kasvavaan keskiluokkaan. Edellytykset ovat varsin hyvät, sillä ainakin Bai-isän vaatetuksen ja tavaramäärän perusteella perhe ei ole ainakaan pahinta köyhälistöä. Jos asiat sujuvat huonosti, Mei-Lien saattaa löytää itsensä osana sitä ihmisryhmää, joka elää alta kahden dollarin päivässä. Tällä hetkellä heitä on Kiinan 1,3-miljardisesta kansasta noin puolet.

Ilkka Numminen

Juttuun on käytetty taustatiedon hakemiseksi Wikipediaa, joka puolestaan on turvautunut seuraaviin internetsivuihin ja lehtiartikkeleihin:
Swartz, Spencer; Oster, Shai (19. heinäkuuta 2010). ”China Becomes World’s Biggest Energy Consumer”. Wall Street Journal. Viitattu 19. heinäkuuta 2010.
Feller, Gordon. ”China’s Coal”. ECOworld. Viitattu 19. heinäkuuta 2010.
“China pays water price for progress”, Water 21, Magazine of the International Water Association, elokuu 2007, s. 6
Ministry of Environmental Protection:The State of the Environment of China in 2008, kesäkuun 5. päivä, 2009
China ’buried smog death finding'”. BBC News. 2007-07-03. Viitattu 2011-11-01.

Aiheesta kiinnostuineille lisäluettavaa
Jonathan Watts: Kun miljardi kiinalaista hyppää