Liksomin tuorein romaani on kuvaus elämästä jo kadonneessa maassa.

Rosa Liksomin Finlandia-palkinnon siepanneesta romaanista Hytti numero 6 ei saisi helposti hyvää elokuvaa.
Elokuvanteon nykytekniikallakin olisi vaikeaa välittää painomusteella rakennettuja maisemia, tilanteita ja tunteita. Viimeistään vaikeuksissa ohjausryhmä olisi silloin, kun näyttelijöiden suuhun olisi saatava dialogia. Sitä kun kirjassa ei juurikaan ole.

Hytti numero 6:ssa suomalainen Moskovan yliopistossa arkeologiaa opiskeleva, nimettömäksi jäävä tyttö matkustaa 1980-luvun Neuvostoliiton raiteilla Moskovasta Mongolian pääkaupunkiin, Ulan Batoriin.
Junahyttiinsä hän saa matkaseuraksi nelikymppisen, janoisen rääväsuun, Vadim Nikolajevitš Ivanovin. Yhdessä he matkaavat halki Neuvostoliiton ja Vadim Nikolajevitšin, osittain tytönkin,  mielen.

Liksomin työnjäljessä huhuilevat suuret venäläiset mestarit. Jo kirjan nimi on viittaus Tšehovin novelliin, Sairashuone n:o 6:een. Mitä enemmän lukija venäläistä kirjallisuutta tuntee, sitä tutummalta kirja tuntuu.
Matkimiseen Liksom ei toki turvaudu, sillä pelkällä venäläisen kaanonin apinoinnilla ei pääse pitkälle.

Hytti numero 6:n tehokkuus nojaa vahvoihin dualismeihin. Kirjan päähenkilöinä ovat nuori tyttö ja keski-ikäinen mies. Tyttö on hiljainen, ujohko akateemikko, Vadim Nikolajevitš puolestaan vahvoja mielipiteitään laukova sekatyöläinen Moskovan kaduilta. Vadimille elämä maistui, kunhan ”ruokaa, vittua ja vodkaa riitti”. Tyttö taas vetäytyy usein ajatuksiinsa, jotka karkailevat Moskovaan Mitka-poikaystävän ja tämän äidin Irinan luo. Sekä Vadim että tyttö tuntuvat elävän menneisyydessä, vaikka juna samanaikaisesti kiidättää heidät kohti tulevaisuutta.

Toinen Liksomin romaania rakentava kahtalaisuus on junan ikkunasta, suljetusta tilasta, ulkoilmaa ja maisemia, avaraa tilaa, tarkkaileva kuvaus. Se on vaikuttavaa, tarkkaa, uskottavaa ja maagista – kaikkea samanaikaisesti. Välillä kerronta siirtyy tytön ja Vadimin mukana asemarakennuksille, kaupunkeihin ja maaseudulle.
Liksomin käyttämä kerronta on postmodernia. Tyyli vaihtelee, samoin aikamuodot. Kerronta nostaa henkilöhahmoja tärkeämmäksi ympäristön ja sen ihmiset: Neuvostoliiton ja venäläiset. Hytti numero 6 onkin ennen kaikkea kuvaus Neuvostoliitosta ja sen eri kansoista.
Tässä onkin suurin Hytti numero 6:n karikoista. Liksom on tehnyt taustatyönsä erittäin hyvin: suositun Trans-Mongolian junareitin matkustanut tuntee kirjasta koluamansa reitin. Neuvostoliittolaisesta arjesta luodaan kurja kuva: kaikki on joko harmaata tai hajonnutta. Nimiä, maisemakuvauksia, rakennuksia ja kohtaloita tarjoillaan sarjatulella – ajoittain puuduksiin asti.

Toisaalta kerronnan ja kuvailun täyslaidallisen ymmärtää: tällöin kerronnan niin sanotut hiljaiset kohdat tuntuvat tehokkaammilta. Tällaisia hiljaisia kohtauksia ovat muun muassa tytön kaihoisat takaumat ja Vadimin henkilökohtaiset monologit, jotka uhon sijasta ovat täynnä melankoliaa, jopa katumusta. Ne härnäävät lukijaa pohtimaan Hytti numero 6:n teemoja: esimerkiksi miesten ja naisten väkivaltaisia suhteita tai muistojen vaikutusta kokijansa nykyelämään.
Ne ovat suuria teemoja, jotka Liksom on taidolla saanut sijoitettua alta 200 sivuun.

Ilkka Numminen