Muistan parhaiten ylpeyden, jota tunsin seisoessani vierelläsi kevätjuhlista aina kesämökin pihajuhliin. En uskonut parempaa ja nerokkaampaa veljeä olevan olemassakaan. Äiti kertoi ihmelapsi Mozartista, joka sävelsi ensimmäisen sonettinsa kymmenvuotiaana. Minun veljeni laskikin jokaisen tehtävän viidennenluokan laskukirjasta ollessaan neljännellä. Tekniikan ihmelapsi. Saman kohdun kasvatti. Minun veljeni. Lapsuutemme lomittuivat yhteen kuin japanilaiset bonsaipuut, joita raahasin kaksi kerrallaan kotiin Ikeasta. Olivat niin halpoja. Ne kuolivat nopeasti ja varistivat lehtensä kirjoituspöydälleni.

Lauantaisin pelasimme veljeni kanssa lohikäärmevideopelejä, sunnuntaisin saunan jälkeen katsoimme Bondia posket punoittaen ja väittelimme: Roger Moore vai Sean Connery. Maanantaina teit minullekin aamukahvin valmiiksi samalla kun viimeistelin uskonnon esitelmäsi. Viidentoista ikäisinä kärsimme häpeän vuosisadan kiinnijäämisestä juuri ennen tarunhohtoista bileiltaa. Oksensit sänkyyn ja minä nauroin. Viina maistui hyvältä suussasi ja laittoi pään sekaisin, mutta sehän on aivan normaalia sen ikäisenä, niinhän? Unelmoit suuria ja kuuntelin lumoutuneena. Nokian pörssi heilahti ylös ja juoksi kilpaa ylpeyteni kanssa. Minun veljeni sijoittajanero. Mihin tarvitsen omaa tulevaisuuttani, kun sinä tulet valloittamaan maailman ja minä varmistan selustasi. Lintukotoni levisi kuitenkin käsille kuin shampanjapullo, jota avasit ensimmäistä kertaa.

Valkolakit iskettiin päähän ja takapenkin kauhut singottiin suuntiin arvaamattomiin. Napanuoran katketessa pyllähdin pedattuun turvaverkkoon ja laitoin ruusuiset lasit silmille. Sinut hyväksyttiin paikkaan, josta vain parhaista parhaimmat valmistuvat. Jossa rankan työn vastapainona tutustuit rankkoihin huveihin. Minun veljeni, tiedättehän? Opiskelee vähän elämää ensin. Kuuluu tuohon ikään, eikös?

Lopetit pian puhelimeen vastaamisen. Ostit opiskelijayksiösi täyteen tietokonenäyttöjä ja kelmeitä kasvilamppuja. Liityit kiltaan jos toiseenkin, joissa tosimiehet opettivat sinulle elämän lisäksi tupakanpolttoa ja muita huveja. Kutsuit kylään ja esittelit ylpeänä vesipiippuasi sekä uusia ystäviäsi, mutta minä huomasin vain homeiset tiskit ja rupiset rystysesi. Jouluaattona tulit kotiin kännissä ja huusit isoäidille, joka oli ostanut sinulle lahjaksi kattilasarjan. Rahaa, rahaa, rahaa. Halusit lahjaksi vain rahaa.
Meidän pojasta tulee diplomi-insinööri, toisteli äidin värisevä ääni, josta ylpeyden rippeet vielä kaikuivat. Tämä on vain vaihe, niinhän? Se menee vielä ohi, eikös? Totuus kuoriutui myhäillen hiljaisuudesta ja päihtyneen veljeni puolikkaista lauseista.

Tuli piikit ja pillerit. Tuli viina ja vimma. Tuli äidin turvonneet silmät ja isän ankara ääni. Auta häntä, pyysi äiti, kun olit taas lyönyt luurin äidin korvaan ja kadonnut Helsingin pimeille kujille.
Yritin järjellä. Yritin tunteella. Yritin hellällä nostalgialla ja kultareunaisilla pilvillä. Tuliaiseksi sain kahdeksankymmentäprosenttista Virosta ja muistikatkoksen.

Nyt kaikki ympärilläsi on piloilla. Ja minä olen lopen kyllästynyt. Kyllästynyt kyyneliin ja aneluihin. Kyllästynyt epätietoisuuteen ja pahimman pelkoon. Niin kyllästynyt häpeään. Saanut tarpeekseni pettymystä. Tunnen vain vihaa ja välinpitämättömyyttä. Jos pyyntöni kaikuvat kuuroille korville ja lupauksesi rikot jo samassa lauseessa, ei minulla ole veljeä. Jos vielä huudat isälle ja saat äidin itkemään, ei minulla ole veljeä.

Miksi, miksi, miksi. Emmekö kasvaneet kilpaa Karhulantiellä? Emmekö rakentaneet majoja metsään ja jahdannet pelloilla sammakoita kunnes tuli pimeää? Emmekö leiponeet kakkuja iltapäivisin ja kuunnelleet satuja samassa sängyssä? Emmekö tunteneet toisemme paremmin kuin kukaan ikinä ikinä ikinä?
Eräänä tukahduttavana iltana ajatus lipui mieleeni selkeänä ensimmäistä kertaa. Ehkä olin jo osannut odottaa sitä. Silti se tuntui väärältä ja kitkerältä. Olin sittenkin huono ihminen.

Kunpa minulla ei olisi veljeä.

Vilma (etusivulla näkyvä kuva: Wikimedia Commons)