“Every pop song in the radio, is suddenly speaking to me”, laulaa Ani Difranco. Niinpä: tässä on yksi tapa jakaa ihmiset jäännöksettömästi kahteen ryhmään, meihin, jotka kuulevat laulujen sanat, ja niihin toisiin, jotka eivät kuule niitä. Epäilen edustavani vähemmistöä, vai mitä pitäisi päätellä iskelmämusiikin alati kasvavasta suosiosta? Mitä niidenkin sanoittajien päässä on liikkunut, jotka ovat luoneet esimerkiksi sellaiset helmet kuin ”viisitoista kesää mä häntä rakastin, mut tunteitani käsitteli hän kuin pakastin” (kyllä viidentoista vuoden odottelu alkaa jo olla aika perverssiä) tai ”yksi ynnä yksi on yhteensä kaksi, on ilot ja surut luotu jaettavaksi” (ihanko totta?!)?

Enemmistöä taisi edustaa sekin Ylen toimittaja, joka männä viikolla luonnehti kepeästi tunnelmoivaksi Suzanne Vegan kappaletta My name is Luca, jonka sanoissa naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta kovinkaan verhotusti. Eikä tainnut käydä kummoinenkaan flaksi sillä lukiolaispojalla, joka kutsui ihastuttavan, USA:sta Suomeen tulleen Diane-nimisen vaihto-oppilaan bändinsä keikalle ja omisti tälle samannimisen kappaleen. Hüsker dün 80-luvulla tekemän Therapy?:n 90-luvulla koveroiman kappaleen kohtalaisen väkivaltaisen sanoman ymmärtäminen ei todellisuudessa vaatine ihmeellisiä englannin kielen taitoja. Ja onneksi joku ehti jarruttaa, kun Antony and the Johnsonsin levyä suunniteltiin anopille joululahjaksi – ”hit me, hurt me” ei ole aivan tavaton teema yhtyeen jumalaisen kauniissa musiikissa.

Pidän todella paljon esimerkiksi System of a Downin saundista, mutta en kerta kaikkiaan pysty kuuntelemaan sitä sanoitusten väkivaltaisuuden takia. Voisiko joku tehdä eettistä heviä? Enkä nyt tarkoita tällä kristillistä white metalia, se ei minulla täytä eettisyyden vaatimuksia. Myös Johnny Cash on loistava, mutta vain, jos pystyn osittain sulkemaan korvani sanoilta. Pitääkö sitä sitten ottaa niin vakavasti? Mutta kun kieli ei vain kuvaa vaan myös muokkaa todellisuutta. Siksi pitää.

Minulle oli teininä järkyttävää tajuta, että englantia äidinkielenään puhuville kaikki englanninkielinen musiikki on kuin suomenkielistä musiikkia. Voi raukat! Ei jaksaisi ymmärtää niin paljon. Joskus onkin todella ihanaa kuunnella musiikkia, jonka sanoista ei ymmärrä mitään. Portugaliksi laulava, Kap Verdeltä kotoisin oleva Cesaria Evora soljuu lempeästi, eikä espanjalaisen Manu Chaon sanoituksistakaan ymmärrä (ymmärtääkseni onneksi…) mitään. Paitsi että kaikissa espanjankielisissä lauluissa on sana corazon.

Krista Ojutkangas