Kuvassa 1960-luvun kantalaisia.

60-luvun lopulla hameet olivat todella lyhyet. Naisia meitä oli kotona kolme tytärtä ja äiti. Me tytöt pidimme huolen siitä, että äidinkin hameet olivat lyhyet. Hän kyllä vähän kauhisteli. Nyt kun katson vanhoja valokuvia, ymmärrän hyvin äitiäni.

Toinen muotiasia olivat tupeeratut hiukset. Korkeita kampauksia hämmästeltiin, mutta ujoimmatkin uskalsivat kerta kerralta korottaa kampaustaan aina vähän lisää. Tärkättyjä kelloalushameita käytettiin vielä aivan 60-luvun alussa. Isosiskoni olivat tärkkäämisessä erittäin taitavia, ensin käytettiin perunajauhoa, myöhemmin ostettiin kaupasta tärkkiä. Sisustuksessa käytettiin vahvoja värejä. Seinät ja keittiönkaapit maalattiin oranssilla ja ruskealla – samoin ikkunanpuitteet.

Maailma oli silloinkin rauhaton, mutta lapsena en tajunnut, kuinka lähellä sodan loppuminen vielä oli – äidin kaatunut veli ja isän viisivuotinen sotakokemus ja opettajien sodan varjostama nuoruus. Peter von Baghin muistot Oulun koulusta herättivät minut ajattelemaan tätä. Kuuban kriisin samoin kuin Berliinin muurin rakentamisen aikaan piilouduin peiton alle pelkäämään mahdollista uutta sotaa.

Viikkorahakäytäntöä ei kaikissa perheissä ollut, joululahjojen ostamista varten saatiin jouluraha, mustikanpoimimisesta sai desilitrapalkkion ja kesällä oli jokasunnuntainen jäätelöraha. Sitä muistelen vähän liikuttuneena, koska se annettiin riippumatta siitä, oliko lähellä jäätelökioskia vai ei. Kun kesä oltiin mökillä, rahaa jäi säästöön. Ei eletty yltäkylläisyydessä, mutta monenlaista mukavaa koettiin niin kuin Anni Polvan Tiina-kirjoissa. Kerran vuodessa saatiin limonaatia; silloin istuttiin pihalla leikkimökin portailla ja juotiin sitä antaumuksella. Kesämökillä tehtiin kerran kesässä 10 kilometrin kävelyretki; eväinä oli appelsiinitiivistemehua, keksejä ja voileipiä. Näitä sitten nautittiin maitolaitureilla istuen. Lisäksi kanootilla pääsi melomaan merelle asti, ja optimistijollalla harjoiteltiin purjehtimista.

Jo oppikoulun alaluokilla keskusteltiin kovasti maailman ja yhteiskunnan asioista. Kävelimme luokkatoverien kanssa Raumaa edestakaisin, kun saatoimme toisiamme iltasella kotiin: ensin A saattoi B:n melkein kotiportille, ja kun juteltavaa riitti, B lähti saattamaan A:ta toiseen suuntaan jne. Oppikoulun neljännellä luokalla puoluepolitiikkakin alkoi kiinnostaa, mutta aika pitkälle jokainen vielä taisi noudattaa vanhempiensa linjaa. Protestoinnin aika tuli myöhemmin.

Kävin Rauman tyttölyseota. Miesopettajat olivat kokoaikaisen kiinnostuksen kohteena, toisiin ihastuttiin, toisia vähäteltiin tai ihmeteltiin. Joka syksy odotimme, tuleeko uusia miesopettajia. Huvittavana pidimme erästä uutta historian miesopettajaa, joka ensimmäisellä viikolla kertoi kaikille luokille Unescon historiasta ja toiminnasta. Hän sai välittömästi lempinimen Unesco. Jälkeenpäin olen ajatellut, että ensimmäisen viikon yhteinen aihe kaikille luokille oli mainio idea. Sitä paitsi emme unohda koskaan YK:n Unesco-järjestöä.

60-luku oli aika, jolloin nuoret saivat yhteiskunnassa aivan uudenlaisen aseman omana ryhmänään. Koti, uskonto, isänmaa -kolminaisuus asetettiin kyseenalaiseksi. Helsingissä vanha ylioppilastalo vallattiin. Nykypolitiikassakin vanhan valtaajia voi vielä nähdä. Vaihtoehtoliikkeet alkoivat olla idullaan. Pentti Linkola tunnettiin ja Aulikki Oksasen näkemyksistä kohuttiin.

Koulussa luettiin paljon kirjallisuutta, kirjoitettiin esseitä ja tehtiin runoanalyyseja. Itse löysin silloin Viljo Kajavan ja Bo Carpelanin. Kaupunginkirjaston kirjailija-illat ja kaupunginorkesterin konsertit kiinnostivat.

Joulunaika oli vuoden kohokohta. Seitsemän vuotta itseäni vanhempi serkku saapui Helsingistä. Hän opiskeli oikeustiedettä ja puhui viisaita. Saatoimme istua miltei aamuun asti pohtimassa maailmanmenoa ja oikeudenmukaisuuden mahdollisuutta ja välttämättömyyttä. – Liityin myös Rauman seminaarilla pidettävään sosiologian kerhoon. Sitä johti nuori lyseolainen, joka esitteli aina innokkaasti jotakin uutta ja tärkeää. Jälkeenpäin tajusin, että sekä serkkuni että kerhon johtaja usein siteerasivat lukemiaan kirjoja ja lehtiä eivätkä siis sentään aivan itse olleet kaikkea ajatelleet, mutta ihailtavan hienosti he pystyivät kokoamaan lukemastaan olennaisen ja vakuuttamaan sillä kuulijat.

Kuuhun laskeutuminen vuonna 1968 oli yksi vuosikymmenen koko maailmaa mullistava tapahtuma. Sitä katsottiin televisiosta hartaasti. Muutenkin televisio oli tärkeä ja koko maan uutis-, urheilu-, kulttuuri- ja viihdetietämystä yhtenäistävä; televisiossa oli vielä 60-luvun alussa vain yksi kanava, ja näin TV loi kaikille yhteisiä kokemuksia seuraavana päivänä keskusteltaviksi. Kaikissa kodeissa ei suinkaan ollut televisiota. Oli hyvin tavallista käydä naapurissa TV:tä katsomassa, ja myös Rauman sähköliikkeiden näyteikkunoiden ääreen kadulle kokoonnuttiin TV:tä katsomaan. Järkyttävät TV-uutiset John F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhista pysäyttivät maailman.

Penkinpainajaisia valmistellessamme halusimme olla radikaaleja. Etsimme kiinnostavan modernin näytelmän, anoimme siihen esitysoikeudet ja aloimme harjoitella. Emme todennäköisesti 18-vuotiaan aikuisessa ylpeydessämme (toki olimme alaikäisiä) ymmärtäneet näytelmästä mitään; luokanvalvojamme paheksui näytelmää kovasti – itse en kuitenkaan tänä päivänäkään tiedä, millä tavoin näytelmä oli sopimaton. Olimme kuitenkin jo ovelasti anoneet rehtorilta luvan esittää näytelmämme, eikä luokanvalvoja sitten voinut meille mitään. Sitä en tiedä, ymmärsikö rehtorikaan näytelmää tai olikohan hän edes lukenut tekstiä.

Syksyllä 1969 olimme sitten abiturientteja. Yksi luokkatoveri oli jäänyt pois koulusta, koska odotti lasta. Lapsen vastavihityn äidin ei ollut enää soveliasta tulla koulunpenkille. Avoliittoja ei hyväksytty – koko käsitettä ei edes tunnettu; susipareista kuiskittiin.

Oli jännittävää käydä Turussa isosiskojen alivuokralaisasunnossa – he kun jo opiskelivat yliopistossa, johon itsekin aioin seuraavana vuonna pyrkiä. Jollakin tällaisella Turun matkalla join ensimmäisen kerran elämässäni lasin viiniä nähtyämme Åbo Svenska Teaterissa Shakespearen Kuningas Learin, jonka Turun yliopiston englannin kielen opiskelijat olivat harjoitelleet innokkaan brittilehtorinsa ohjauksessa.

1960-luku loppui, keväällä 1970 pääsin ylioppilaaksi ja syksyllä lähes 45 vuotta sitten aloin opiskella Turun yliopistossa suomen kieltä.

Toivotan kaikille 2010-luvun suomen kielen opiskelijoille menestystä opintoihin!

Kirsti Siitonen