Matkapuhelinten kehittyminen yhä tehokkaammiksi monitoimityökaluiksi on helpottanut ihmisten päivittäistä elämää sanoinkuvaamattomin tavoin. Ensimmäistä kertaa maailmanhistorian aikana tiedonhakua on mahdollista harjoittaa ajasta ja paikasta riippumatta. Samaan aikaan älypuhelinkulttuuri myös ärsyttää. Kun Wikipedia on aina sormien ulottuvilla, jäävät monet nippelitietoväittelyt oman sukupolven lapsuudenmuistoiksi ja seuraavien perimätiedoksi. Tiedonhaun lisäksi älypuhelin on elementissään viihdyttäjänä, minkä vuoksi monen laitettaan rakastavan ihmisen keskittyminen lipsuu näyttöön jatkuvasti – myös tilanteissa, joissa sitä ei välttämättä pidetä sopivana. Mitäpä muuta muka oli odotettavissa, kun tietokoneen ominaisuudet saatiin puristetuksi taskuun.

Kuinka sujuu ruokapöytäkeskustelu, kun eteen nostetaan kasa elektroniikkaa?

Monet ihmiset pitävät loukkaavana sitä, että joutuvat kilpailemaan keskustelukumppaninsa huomiosta tämän puhelimen kanssa. Tästä tulistuneiden ihmisten samanmielisyys älypuhelinten tuhoisuudesta alkaa muistuttaa kansanliikettä, ja viime aikoina niin kolumneissa kuin blogeissa onkin puhuttu paljon sanojen vähenemisestä ja ruudun koskettelusta suomalaisissa pöytäkeskusteluissa. Tämä on selkeä todiste siitä, että jotain on jo tapahtunut: puhelinten kehitys on onnistunut muuttamaan keskustelukulttuuria, mitä osa ihmisistä vastustaa yhä julkisemmin. Ovatko älypuhelimet niin vaarallisia keskustelukulttuurille kuin väitetään?

Toisenlaista vaikutusta voi todistaa, kun saman pöydän ääreen istuu kaksi kännykkäintoilijaa. Keskustelu viriää joko puhelinten eroista tai yhtäläisyyksistä, ja pian pohditaan, oliko iOS7 virhe, onko BlackBerry parempi kuin Android tai mikä on paras tapa lisätä kuvia Instagramiin Windows-puhelimesta. Laitteita väännetään, käännetään ja näytetään keskustelukumppanille. Käyttöjärjestelmien ominaisuudet ja ohjelmistotarjonta saavat kyytiä, kun kamppaillaan oman laitevalinnan paremmuudesta. Kämmenteknologiaan hurahtaneiden ajantaju katoaa. Ei tätä epäsosiaalisuudeksi voi moittia. On jotain, mistä puhua loputtomiin.

On myös olemassa kielentieteen ala, jossa tarvitaan väistämättä jotain, mistä puhua. Aineiston hankkimista keskusteluntutkimusta varten on aina pidetty haastavana, koska mikrofonin työntäminen kahden ihmisen väliin ajaa useissa tapauksissa kaikki mahdolliset jutunjuuret tavoittamattomiin. Se on yksi epämukavimmista tilanteista antaa näytteitä omasta puheestaan. Keskusteluntutkimuksessa ongelma onkin ratkaistu luovasti viemällä informantit vaikkapa taidemuseoon keskustelemaan maalauksista. Tällöin tilanteessa on jotain, mistä vaihtaa mielipiteitä, jolloin luontevaa puhetta tulee.

Pöydälle nostettujen puhelintensa GPS-ominaisuuksia vertailevat ihmiset saattaisivat hyvin olla 2010-luvun keskusteluntutkimuksen kultasuoni. Harvasta keskustelutilanteessa läsnä olevasta esineestä puhutaan yhtä paljon, hartaasti ja pitkään. Itse puheenaiheeseen liittyvissä kysymyksissäkin saattaisi olla tutkittavaa: miten puhelimen sielunelämään viitataan puheessa, miten sen tarjoama tieto limittyy muuhun keskusteluun, miten toisen puhelimesta puhutaan jne. Mikäli tätä ei ole jo tehty, kannattaisi ensimmäisiä kokeiluja tehdä pian: mikäli laitteisto sattuisi yksipuolistumaan tai yhteynäistymään ja puhelinkäyttöjärjestelmien valikoima vähenisi lähivuosikymmeninä radikaalisti, olisi potentiaalisilla informanteilla pian paljon vähemmän vastakkainasettelevan keskustelun aihetta. Jos älypuhelin onkin jonkun mielestä keskustelun tuhoaja, voisi se samalla hieman paradoksaalisesti olla keskusteluntutkimusaineiston monipuolisin lähde.

Klaus Kurki