Korona-ajassa jaksamisesta keskustelu on saattanut joidenkin mielestä käydä jo puuduttavaksi, joten aion julkeasti ärsyttää heitä käsittelemällä sitä jälleen. Noh, oikeasti haluan muistuttaa aiheen tärkeydestä, mutta itselläni aloituksen kaltainen reaktio tulee nykyään usein esiin tämän kaltaisia tekstejä luettaessa. Miksi näin sitten käy? Uutisvirrat täyttyvät negatiivisilla jutuilla, joten eikö tällaisten nostattavien positiivisuuspläjäysten pitäisi kohottaa mielialaa? Tarkoitusperä on varmasti tuo, mutta kun tekstit tuovat edelleen esiin samoja vinkkejä kuin viime keväänä, kyyninen minäni kömpii ylös kehostani kurtistaen kulmani kipakaksi. Eihän se iltapäivälehdestä opittu niksikään jaksa enää innostaa, kun sen kierrättämiseen törmää kymmenennen kerran.

Vaikka asioiden kurjuudessa rypemiseen ei kannata heittäytyä liian pitkäksi aikaa, pessimismiä kannattaa hyödyntää voimavarana siinä missä optimismiakin. Kehotankin pyrkimään yleisesti positiiviseen elämänasenteeseen tekemällä asioita, jotka ovat tällä hetkellä mahdollisia ja joista itse pidät, mutta samalla suhtautua pandemiatilanteeseen vaadittavalla realismilla. Tilanne on vielä vakava, ja se tulee jatkumaan sellaisena vähintään kuukausia. Jos satsaa kaiken positiivisen energian vain pandemia-ajan jälkeisestä elämästä haaveiluun, voi rajoitusten jatkuminen tuntua entistä pahemmalta. Osaa tämä poikkeusaika on heitellyt muita rankemmin, jolloin on myös todella ymmärrettävää, jos positiivisuuden hakeminen tuntuu vaikealta. Onkin tärkeää muistaa, että apua on saatavilla, jos sitä kokee tarvitsevansa.

 Aiemmin kirjoittamastani huolimatta, Kielekkeen tämän numeron teemana toimii tunne, josta ei kannata koskaan päästää kokonaan irti: toivo. Kun minulta kysyttiin hallituspestin esittelyyn mikä asia luo itselleni toivoa korona-aikana, jouduin miettimään vastausta todella kauan. Viikko sitten päädyin vastaukseen, jossa kerroin, että virusmuunnos ei ole saanut vielä näkyvää jalansijaa Suomessa, ja tartunnat ovat täten pysytelleet kohtalaisella tasolla. Nyt viikkoa myöhemmin taidan joutua syömään sanani. Tätäkään takaiskua ei kuitenkaan kannata murehtia liikaa, sillä parempi tulevaisuus kyllä häämöttää horisontissa. Kukaan ei voi luvata rajoitusten purkamisen alkavan kuukauden päästä, mutta sen aika kyllä tulee, kunhan jaksamme odottaa vielä hetken. Vaikka pandemiatilanne heikentyisi vielä hetkellisesti, rokotteita annetaan kevään mittaan kiihtyvään tahtiin, jolla saadaan Suomen koronastrategian mukaisesti suojattua riskiryhmäläiset sekä terveydenhuollon kantokyky. Usko lääketieteeseen on iso toivon lähde näinä aikoina. Uskon vakaasti, että niihin koronaviruksen muunnoksiin, joihin rokotteet nykytiedon valossa toimivat heikommin, kehitetään niin ikään toimivia rokotteita.

Pahoittelen, että tämäkin teksti eskaloitui samanlaiseksi jaxuhali-puspus-tsemppiviestiksi kuin sellaiset, joiden olemassaolon tarpeellisuutta ensimmäisessä kappaleessa kyseenalaistin. Koen kuitenkin ymmärtäväni näiden kirjoittajia nyt hieman paremmin. Itsensä pakottaminen toivon käsittelyyn tuntui tarpeelliselta herättelyltä. Jos ympärillä ei tapahdu juurikaan positiivisia asioita, on niiden sivuuttaminen ajatuksissa pelottavankin helppoa. Positiivisuutta ei tarvitse teeskennellä, mutta siihen kannattaa parhaansa mukaan pyrkiä, ja ainakin negatiivisuuden kylvämistä muihin tulisi välttää. Näiden ajatusten saattelemana toivon teille kaikille jaksamista ja niin hyvää loppuvuotta kuin vain suinkin mahdollista.  Voikaa hyvin.

Elias Kukkonen