Olen syksyn 2020 työstä vapautettuna. Kielen kokopäiväisen ällistelyn sijaan olen viettänyt runsaasti aikaa kasvien parissa: konkreettisen maan kaivamisen lisäksi olen tehnyt myös kulttuurikasvien kartoitusta kotikadullani. Kulttuurikasveilla tarkoitetaan ihmisen toiminnasta riippuvaisia tai hyötyviä kasveja, perustapauksessa siis ihmisen istuttamia ja hoitamia viljelykasveja. Kotikatuni vanhin rakennus on alun perin rakennettu 1800-luvun lopussa, ja siellä on muutamia 1900-luvun alussa rakennettuja taloja. Valtaosa rakennuksista on kuitenkin sodan jälkeen rakennettuja rintamamiestaloja. Tutkittavat pihat on siis pääosin perustettu 1940-luvun lopussa ja 1950-luvulla.

Kasvikartoitus on tuonut mukanaan myös kielellistä ilottelua. Mitä sanotte seuraavasta?

”1- tai monivuotisia, rentoja tai pystyjä, kaljuja tai karheakarvaisia. Varsi tav. 4-särmäinen, harvoin liereä. Lehtilapa tylppä tai otakärkinen, ehytlaitainen, tav. 1-suoninen. Kukinto tiheä tai harsu viuhko. Verhiö surkastunut. Teriö tav. ratasmainen, tav. valkoinen. Hedelmä 2-lohkoinen; hedelmykset kaljuja tai koukkukarvaisia.”

Kyse on Leena Hämet-Ahti ym:n toimittaman Retkeilykasvion (1998: 329) antamasta yleiskuvauksesta mataroille (Galium). Siinä kuvataan kasvitieteellisin termein ensin kasvin kasvutapa ja sen jälkeen vuorollaan varren, lehtien, kukinnon, yksittäisen kukan ja lopulta siementen ulkomuotoa. Kasveista kiinnostuneena lingvistinä uppoan nautiskelemaan termeistä, niiden kuvaavuudesta ja niiden täsmällisen käytön luoman harmonian tyydyttävyydestä. Huomaatteko, että kaikki sanat ovat kotoperäisiä? Kasvien osia luonnehtivan suomenkielisen sanaston luomisesta saamme alun perin kiittää Elias Lönnrotia (1858, 1860): lähes kaikki edellisen tekstikatkelman termit ovat jo Lönnrotin käytössä. Vain kukintoa, verhiötä ja teriötä vastaavat Lönnrotilla kukostus, verho ja terä, ja jälkimmäisetkin ovat edelleen käytössä yhdyssanoissa verholehti ja terälehti. (Kaarina Pitkänen (2008) on väitöskirjassaan tutkinut Lönnrotin kasvitieteen sanaston kehitystä. Väitöskirjaa ei ole julkaistu sähköisenä, mutta käsityksen työn sisällöstä saa tekijän väitöksenalkajaisesitelmästä.) Kotoperäisen sanaston olemassaolon takaa kuitenkin viime kädessä suomalainen tiedeyhteisö, joka on sitoutunut tämän sanaston käyttöön. Retkeilykasvio ymmärtää myös maallikkoa: kirjan lopussa on perusteellinen lista käsitteiden selityksiä sekä havainnollisia piirroksia siitä, miltä eri tavoin kuvatut kasvinosat näyttävät.

Ovatko luonnonvaraiset ja Suomen luonnossa alkuperäiset matarat sitten kulttuurikasveja? Voivat olla. Tuoksumataraa (Galium odoratum) käytetään hauskan kasvutapansa ja hyvän tuoksunsa vuoksi maanpeitekasvina. Toisaalta tässä päästään kulttuurikasvin määritelmän äärelle: jos ihminen suosii hoitamassaan pihassa myös luonnonvaraisia lajeja, miten ne eroavat siellä kasvavista kasveista, jotka eivät esiinny Suomen luonnossa? On tavallista, että luonnosta on siirretty kasveja myös pihapiirejä koristamaan. Olenkin päätynyt kartoituksessani kulttuurikasvin liberaaliin määritelmään, joten kirjaan ylös myös pihoissa kasvavia luonnonvaraisia lajeja. Niinpä pääsin esimerkiksi oman pihamme valkokukkaista mataraa määritellessäni laskemaan, montako lehteä sen kiehkurassa on (mataran lehdet kiinnittyvät varteen säteittäin 4–9 lehden ryhminä). Laskutoimituksen perusteella saatoin varmistua, että laji on ahomatara (G. boreale).

Eliöiden tieteelliset nimet noudattavat varmasti kaikille tuttua, Carl von Linnén kehittämää binaarista eli kaksinimijärjestelmää. Nimen ensimmäinen osa kertoo suvun (genus) ja toinen lajin (species), ja on vakiintunut tapa kirjoittaa tieteellinen nimi kursiivilla. Kun puhutaan saman suvun edustajista, voidaan suvun nimi lyhentää ensimaininnan jälkeen nimen alkukirjaimella ilmaistuksi. Kielitieteilijä ilahtuu, kun kasvikirjassa (Alanko ym. 2009: 58) erikseen todetaan nimien olevan latinalaistettuja, ei latinalaisia. Nimien osina käytetään runsaasti eri kielistä peräisin olevaa materiaalia, joka muunnetaan latinalaiseen asuun, esimerkiksi lajin nimi latinankielisen adjektiivin muotoiseksi. Vaikka osaisi latinaa vain vähän, nimiä käyttämällä oppii pian tunnistamaan niissä käytettyjä elementtejä, jotka sitten muuttuvat lajia havainnollistaviksi. Esimerkiksi edellä mainittujen mataroiden tieteellisissä nimissä odoratum viittaa tuoksuun ja boreale pohjoiseen esiintymisalueeseen. Galium album paljastaa paimenmataran kukan olevan valkoinen. Puutarhakasveissa tärkeä tieto on usein myös lajike, joka kirjoitetaan vakiintuneen tavan mukaisesti puolilainausmerkeissä tieteellisen nimen jälkeen. Lajikkeiden nimissäkin esiintyy vakiintuneita, tietynlaista ulkomuotoa kuvaavia sanoja. Esimerkiksi monien viheliäisenä rikkakasvina pitämästä vuohenputkesta (Aegopodium podagraria) on jalostettu kirjavalehtinen lajike, minkä lajikkeen nimi ’Variegatum’ ilmaisee. Keltalehtinen humala taas on saanut lajikenimekseen kultaan viittaavan adjektiivin: sen koko tieteellinen nimi on Humulus lupulus ’Aureus’. Voi olla, että kartoitushankkeeni aikana joudun uteliaisuudesta vielä kaivamaan latinan oppikirjani esiin ja kertaamaan latinan taivutustyypit ja määritteen ja pääsanan välisen kongruenssin. Biologien ammattitautia en kuitenkaan vielä pelkää saavani: se on se, että osaa paremmin lajien tieteelliset kuin suomenkieliset nimet. Helsingin yliopiston sivuilla on käyttökelpoinen lista tieteellisissä nimissä usein esiintyviä sanoja käännöksineen.

Joskus voi olla kätevää puhua kasveista pelkällä sukunimellä. Itse olen käyttänyt tätä tapaa esimerkiksi kirjatessani ylös vuorenkilven esiintymisen: se on Bergenia. Tiesin kyllä, että lajeja on kaksi, soikkovuorenkilpi ja herttavuorenkilpi, mutta eronteko näiden välillä tuntui hankalalta – kunnes otin asiasta selvää hyvän lähdekirjan avulla. Kyllä, kirjan! Vaikka netti on tietoa pullollaan ja puhelimeen on tarjolla sovellus jos toinenkin, ovat tärkeimmät lähteeni oikeita kirjoja. Retkeilykasvion ohella olennainen on Bo Mossbergin ja Lennart Stenbergin Suuri Pohjolan kasvio, jonka ovat kääntäneet ja toimittaneet Seppo Vuokko ja Henry Väre. Vaikka nämä molemmat kirjat käsittelevät luonnossa esiintyviä lajeja, on alkuperäisten lajien ohella otettava huomioon myös eri-ikäiset tulokkaat: muinaistulokkaat ja uustulokkaat sekä viljelykarkulaiset ja viljelyjäänteet. Suuren Pohjolan kasvion mukaan soikkovuorenkilpi (B. crassifolia) on koristekasvi ja harvoin villiytynyt ja herttavuorenkilpi (B. cordifolia) puolestaan koristekasvi ja pitkään viljelypaikallaan säilyvä. Jos kasvi villiytyy, siitä tulee viljelykarkulainen, ja viljelypaikka voi muuttua ei-viljellyksi esimerkiksi asutuksen muutosten takia, jolloin kasvista tulee viljelyjäänne. Taas lingvisti hykertelee oppiessaan uusia, havainnollisia nimityksiä.

Soikko ja hertta vuorenkilpilajien määriteosina kuvaavat lehtien muotoa, kuten lajinnimien folia-osa kertoo ja kuten oheisesta kuvastakin näkee. Tunnistaminen muuttuu helpoksi: meillä kasvaa soikkovuorenkilpeä, naapurien vuorenkilvet pitää käydä katsomassa uudelleen. Hertta-sanan voi helposti arvata juontavan ruotsin sydäntä tarkoittavasti hjärta-sanasta (tieteellisessä nimessä cordi– viittaa myös tähän, sillä sydän on latinaksi cor). Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja (ainoa kirja, jonka toin työhuoneesta kotiin vapaan syksyn ajaksi) varmistaa, että soikeaa astiaa tarkoittava soikko on johdos soikea-sanasta. Sitten herää kysymys: miksi se ei ole ”soikeavuorenkilpi”? Onhan meillä komealupiinikin (Lupinus polyphyllus)! Kasvien nimissä adjektiivi tuntuu kuitenkin kuvaavan mieluiten koko kasvia, kuten komealupiinin tapauksessa, tai kukinnon väriä (esimerkiksi punaluppio, Sanguisorba officinalis) tai hedelmän laatua (esimerkiksi hapan- ja imeläkirsikka, Prunus cerasus ja P. avium). Etsin Ison suomen kieliopin verkkoversiosta, Virittäjästä ja Sananajalasta tietoa yhdyssanoista, joiden määriteosana on adjektiivi mutta en löydä mitään. Eikö tätä tosiaan kukaan ole tutkinut? Koska olen vapaalla, lintsaan jatkoselvittelystä mutta jätän siemenen itämään.

Etummainen kirja on Suuri Pohjolan kasvio, jonka kuvasta näkee soikon ja hertan välisen eron lehtien muodossa. Taustalla Retkeilykasvio avoinna mataroita käsittelevästä kohdasta.

Entä kuka tekee suomenkieliset nimet? Suuri osa lajien nimistä on vakiintuneita, mutta uusiakin nimiä tarvitaan tutkimuksen täsmentyessä ja kun uusia lajeja ilmaantuu tai tuodaan Suomeen. Suomessa nimet laaditaan työryhmissä, jotka toimivat eri eliölajien tutkimusta edustavien tieteellisten seurojen (esim. Vanamo, Birdlife Suomi) yhteydessä. Vanamon yhteydessä toimii useita nimistötyöryhmiä, joista viljelykasvien nimistötoimikunta osallistuu säännöllisesti julkaistavan, kartoitukselleni tärkeän Viljelykasvien nimistön (viimeisin laitos 2017) tekemiseen. Kateus ei yleensä kuulu lempisynteihini, mutta näiden työryhmien jäsenille olen vilpittömän kateellinen. Olisi järjettömän hienoa saada keksiä lajeille havainnollisia nimiä, joiden muodostamisessa käytetään luovasti kaikkia suomen kielen sananmuodostuskeinoja.

Yleiskielisten, virallisten lajinnimien lisäksi kerään kartoittaessani myös nimityksiä, joita ihmiset käyttävät pihoillaan kasvavista kasveista. Esimerkiksi metsäkurjenpolvea (Geranium sylvaticum) nimitetään myös juhannuskukaksi ja jalokiurunkannusta (Corydalis nobilis) mehiläiskukaksi. Kaikkein ihanin minulle uusi murresana on kuitenkin kukoistus, joka tällä murrealueella tarkoittaa kukkaa ja kukintoa. Kun esimerkiksi kysyin kadullamme asuvalta puutarhurilta, mistä eräät keskenään hyvin saman näköiset pensaat erottaa toisistaan, sain yksinkertaisen vastauksen: Kukostuksest sen näkee. Lisää käyttöesimerkkejä on Suomen murteiden sanakirjan verkkoversiossa. Tätä sanaa pitää opetella käyttämään!

Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto tukee kartoitushankettani. Hankkeen asiantuntijana toimii dosentti Terttu Lempiäinen.

Krista Ojutkangas

———

Lähteet

Alanko, Pentti, Joy, Peter, Kahila, Pirkko ja Tegel, Satu 2009: Suomalainen ruusukirja. 5., uudistettu ja täydennetty painos. Helsinki: Tammi.

Hakulinen, Auli, Vilkuna, Maria, Korhonen, Riitta, Koivisto, Vesa, Heinonen Tarja Riitta ja Alho, Irja 2004: Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Verkkoversio, viitattu 21.10.2020. Saatavissa: http://scripta.kotus.fi/visk

Lönnrot, Elias 1858: Kasvikon oppisanoja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus [viitattu 21.10.2020]. (Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Lönnrot). Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/lonnrot/kasvikkosanoja1858_rdf.xml

––––– 1860: Flora fennica. Suomen kasvisto. Koelma. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2010-00000471

Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno ja Uotila, Pertti (toim.) 1998: Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo.

Pitkänen, Kaarina 2008a: Suomi kasvitieteen kieleksi: Elias Lönnrot termistön kehittäjänä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

––––– 2008b: Kasvitiede suomeksi – suomenkielisen tiedesanaston kehittämisestä. Virittäjä 112. Saatavissa: https://journal.fi/virittaja/article/view/40663

Mossberg, Bo ja Stenberg, Lennart 2005: Suuri Pohjolan kasvio. Suomentaneet Seppo Vuokko ja Henry Väre. Helsinki: Tammi.

Räty, Ella (toim.) 2017: Viljelykasvien nimistö / Kulturväxternas namn. 9. uudistettu laitos. Helsinki: Puutarhaliitto.

Sananjalka. Suomen Kielen Seuran aikakauskirja. Saatavissa: https://journal.fi/sananjalka

Suomen murteiden sanakirja. 2012. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 30. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/sms. Jatkuvasti päivitettävä julkaisu. Päivitetty 16.1.2020 [viitattu 21.10.2020].

Virittäjä. Kotikielen Seuran aikakauslehti. Saatavissa: https://journal.fi/virittaja