Kerttulin kievarissa marraskuussa 2009 ensimmäisen kerran kukaan kysyi, haluanko tutkijaksi. Olin hakemassa Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallitukseen ja juttelin tukijani kanssa siitä, mitä aion tehdä valmistumisen jälkeen. Kysymys nauratti. Muistaakseni vastasin, etten ollut ajatellut asiaa ja että olisin varmaankin huono tutkija.

Vakavasti aloin miettiä väitöskirjan tekemistä puolisen vuotta valmistumiseni jälkeen, eli viisi vuotta myöhemmin. Lähetin graduohjaajalleni ja nykyiselle väitöskirjaohjaajalleni Tommi Kurjelle sekavan sähköpostin täynnä ranskalaisia viivoja, joista muutamaa kuukautta myöhemmin muodostui ensimmäinen tutkimussuunnitelmani. En muista tehneeni asian suhteen selkeää päätöstä. Uteliaisuuteni oli kuin liukumäki, joka johti vähän äkkiarvaamatta väitöskirjan tekoon.

”Uteliaisuuteni oli kuin liukamäki, joka johti vähän äkkiarvaamatta väitöskirjan tekoon”, toteaa Lotta Aarikka.
Kuva: Juha Laurila

Minulle tutkimuksen tekeminen on ensisijaisesti juuri sitä – inhimillisen uteliaisuuden riemujuhlaa. Kun tein kandidaatintyötäni Porin aluepuhekielestä keväällä 2010, aloin ensimmäistä kertaa pohdiskella, miksi tutkimuksessa käsitteellisesti erotetaan ”(vanha) murre” ja ”(nykyinen) aluepuhekieli” tai ”nykypuhekieli”. Jos puhuttu kieli on vaihdellut ja siten muuttunut aina, miksi sen eri aikoina ilmeneville muodoille tarvitaan erilliset käsitteet? Eikö kyseessä ole sama asia?

Väitöskirjassani painin tismalleen samojen kysymysten äärellä, jotka kandivaiheessa kiinnittivät huomioni. Tutkin suomalaisen murteentutkimuksen käsitteenmuodostusta sekä tutkijoiden kieli-ideologioita. Kuka kelpaa murteen puhujaksi? Mitä on ”hyvä murre”? Näitä asioita yritän selvittää tarkastellessani suomen kielen alalla ilmestyneitä väitöskirjoja, joissa tutkitaan murteita.

Voi tavallaan perustellusti sanoa, ettei väitöskirjani ole lingvistinen. En oikeastaan tutki kieltä tai sen ilmiöitä vaan sitä, miten kieltä on hyvin spesifillä tutkimusalalla tutkittu. Aiheeni valintaan vaikuttaa hyvin vahvasti opintotaustani. Olen suomen kielen opintojen lisäksi lukenut esimerkiksi folkloristiikkaa ja kirjallisuustiedettä. Varsinkin folkloristiikan opintojen aikana opin paitsi hyödyllisiä ja konkreettisia asioita kenttätyöstä ja aineiston hankinnasta sekä hallinnoinnista, myös kriittisen otteen siihen, miten tutkijan oma suhde tutkimuskohteeseen vaikuttaa tutkimukseen ja mitä on ”perinne”. ”Vanhan murteen” ja ”perinteen” käsitteiden tarkastelemisessa on hyvin paljon samaa.

Opintovalintojeni hyöty on selkeä ja helposti hahmotettava näin jälkikäteen, mutta opintoja tehdessäni minulla ei ollut mitään mielettömän kirkasta käsitystä, mitä tulisin opintojeni jälkeen tekemään. Sanoisin ennemmin, että nykyinen työni tutkijana on valintojeni sattumanvaraista seurausta, kuin että valintani olisivat olleet määrätietoisia astinkiviä kohti selkeää päämäärää. Olen aina luottanut siihen, että kun teen asioita, joissa olen hyvä, ja seuraan uteliaisuuttani, siitä on seurauksena jotain hyvää ja kiinnostavaa. Toistaiseksi tämä on pitänyt täysin kutinsa.

Väitöskirjan tekeminen ja tutkiminen on äärimmäisen luovaa. Se on pohtimista, yrittämistä, uudelleenyrittämistä, oivaltamista, luovuttamista, oppimista ja sinnikkyyttä. Näen hyvin paljon yhteyksiä kaunokirjallisen kirjoittamisen ja tutkimisen välillä. Kumpikaan prosessi ei taivu insinöörimäiseen tehokkuusajatteluun, jossa prosessit voi optimoida ja hioa huippuunsa. Luovaan työhön kuuluu se, että jokainen prosessi on jollakin tavalla erilainen ja aina yhtä hähmäinen. Se on täynnä huippuja, joina ajattelee, että maailman pitäisi olla kiitollinen siitä, että minä olen syntynyt kehittelemään näitä uskomattoman ainutlaatuisia ja loistavia ideoitani. Samaan aikaan se on myös täynnä armottomia laskuja, joina tuntuu, että oma työ on täysin turhaa, merkityksetöntä, triviaalia, banaalia ja hyödytöntä.

Edelleen ajattelen, että en ole hyvä tutkija. Mielikuvissani tutkija on rauhallinen ja tuumivainen nero, joka lukee paljon. Itse olen nopea, äänekäs ja enemmän innostunut aineistoistani kuin tutkimuskirjallisuuden lukemisesta. Yritän ajatella niin, että ei ole yhdenlaista hyvää tutkijaa. On tieteen ja tutkimuksen etu, että sitä tekevät ihmiset, joilla on erilaisia vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita.

Konkreettisena työnä tutkimus ei hirvittävästi eroa tavanomaisesta asiantuntijatyöstä. Olen itse yrittänyt avata työtäni sisaruksieni lapsille kertomalla, että tutkiminen on käytännössä sitä, että keksii kysymyksen ja selvittää siihen vastauksen. Matkan varrella kysymys voi muuttua ja niitä tulla useita lisää. Käytännössä homma on melko arkista. Omassa väitöstutkimuksessani olen saanut soitella väestörekisterikeskukseen, haastatella, laatia kyselylomakkeen, lukea, leikkiä tekstintunnistusohjelmistolla, hakata Exceliä, opetella käyttämään SPSS:ää (huonosti), opettaa ja esiintyä. Nämä toiminnot eivät hirvittävästi eroa niistä, joita suoritin ollessani töissä muualla, toisenlaisissa tehtävissä.

Muista töistä tutkimus eroaa vapautensa vuoksi. Erityisesti apurahalla väitöskirjaa tekevänä olen vapaa kuin taivaan lintu. Kukaan ei voi määräillä ja se on ihanaa. Vapauden kääntöpuolena on vastuu ja epävarmuus. Jos työni jäljessä on virhe, virhe on yksin minun. En tätä kirjoittaessa tiedä, saanko apurahalleni jatkoa vai olenko helmikuussa työtön. Se ahdistaa, jos sitä ajattelee. Tutkijan työ sopii minulle ehkä siksi, että olen melko hyvä unohtamaan ahdistavia asioita.

Väitöskirjaa tehdessäni olen kiinnostunut nimenomaan tutkimuksellisen prosessin muodosta ja laadusta. Jutellessani kollegoiden kanssa vanhoista tutkimussuunnitelmista he yleensä mainitsevat häpeän – jälkikäteen ajateltuna ensimmäiset suunnitelmat tuntuivat lapsellisilta, tyhmiltä ja suureellisilta. Itse aion väitöskaronkkaani askarrella vanhoista tutkimussuunnitelmistani jonkinmoisen installaation. Haluan tuoda esille sen, miten monta kertaa tutkimukseni on muuttanut muotoaan. Se on taipunut monenmoiseksi kuin barbababa, vaikka ydin on edelleen sama. Sen pitäisi olla iloinen ja luonnollinen asia, ei häpeän aihe.

Lotta Aarikka