Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestölehti0509129976
kieleke@lists.utu.fi

Eläintarinoita osa II: Eläinten vallankumous

Tervetuloa taas Eläintarinoiden pariin! Tässä sarjassa nostan esille kirjoja ja leffoja, jotka saattavat päällepäin näyttää lapsille suunnatulta materiaalilta, mutta eivät sitä yleensä ole. Nämä tarinat ovat yhtä synkkiä ja opettavaisia kuin entisajan faabelit tai iltasadut, joilla lapsia peloteltiin.

Tämänkertainen eläintarina ei liity lehden teemaan mitenkään. Tai toisaalta se liittyy olemalla hyvin toivoton. George Orwell on tunnettu yhteiskuntakriittisistä teoksistaan, ja Eläinten vallankumous on yksi niistä. Se on poliittinen satiiri ja klassikkokirja, jota monet lapset laitetaan kouluissa ympäri maailmaa lukemaan juuri tarinan opettavaisuuden takia. Luvassa on likaista vaalipeliä, väkivaltaa ja sillä uhkailua, propagandaa, valehtelua ja krokotiilinkyyneleitä. Vuonna 1945 julkaistusta kirjasta on tehty kaksi elokuvaa: piirretty vuodelta 1954 ja live-action vuodelta 1999. Puhun tässä vanhemmasta leffasta, joka tunnetaan suomeksi myös nimellä Eläinten kapina (Animal Farm). En ole nähnyt uudempaa elokuvaversiota.

Sekä kirja että elokuva ovat molemmat lyhyitä ja ytimekkäitä, ja juoni kulkee molemmissa pitkälti samalla tavalla. Eläinsakki kyllästyy heitä huonosti kohtelevaan viinaanmenevään maatilanisäntä Jonesiin, hänet karkotetaan ja johtajan paikan ottavat siat. Aluksi kaikki näyttää lupaavalta: ruokaa riittää ja työnteko sujuu kuin tanssi. Siat säätävät selvät lait, jotka kieltävät eläimiä käyttäytymästä ihmisten lailla. Kaksi sikaa, häikäilemätön Napoleon ja kekseliäs Lumipallo pyrkivät johtajan pallille. Napoleon ei ole kaikista viisain mutta sitäkin kierompi. Kun Lumipallo näyttää saavan liikaa suosiota vaalilupauksillaan, Napoleon kutsuu verikoiransa hätiin ja karkottaa kilpailijansa. Napoleonin apuri Vinku saa luvan levitellä huhuja sun muuta mukavaa.

Napoleonin muotokuva ja hänen uskolliset seuraajansa. (kuva elokuvasta Eläinten kapina 1954)

Napoleonin muotokuva ja hänen uskolliset seuraajansa. (kuva elokuvasta Eläinten kapina 1954)

 

Maatilan eläintyövoimaan kuuluvat mm. Benjamin-aasi ja Jysky-hevonen, jotka ovat kaveruksia keskenään. Jysky on tilan tehokkain ja kovin työläinen, mutta lopussa ahkeruutta ei palkita ja Jysky kokee kurjan kohtalon Napoleonin kieroilun uhrina. Ja drama queen Vinku vielä kehtaa ilmaantua paikalle itkemään ja väittämään Jyskyn kuolleen traagisesti raihnaisuuteensa. Vähempikin epäoikeudenmukaisuus ottaa lukijaa tai katsojaa päähän. Viimeksi ärsyynnyin näin kovasti, kun luin Työmiehen vaimoa. Lopulta koko maatila muuttuu työleiriksi, jossa pelkkää luuta ja nahkaa olevat eläinparat joutuvat huhkimaan yötä päivää.

Tarina voidaan nähdä esimerkiksi kritiikkinä maatilaneläinten huonolle kohtelulle. Ensisijaisesti se on kuitenkin allegoria Stalinin hallitseman Neuvostoliiton nousulle ja tuholle sekä yleisesti vallan väärinkäytölle. Napoleon (AKA Stalin) kumppaneineen antaa esimerkkiä siitä, mikä kaikki diktatuuriyhteiskunnassa on pielessä. He muuttavat alussa laatimiaan lakeja sitä mukaa kun he niitä itse rikkovat. Naskit johtavat työntekoa maatilalla, hallitsevat ruuan jakelua ja myös syövät suurimman osan muonasta itse. Ajatteluhan on kaikista raskainta työtä, tämän me opiskelijat tiedämme. Possut alkavat muistuttaa koko ajan enemmän maatilan entistä isäntää Jonesia. Kirjan viimeinen lause kuuluukin näin: ”Ulkopuolella olevat eläimet katsoivat siasta ihmiseen ja ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen, mutta oli jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi oli kumpi.

Taas hapuillaan lapsille ja aikuisille tarkoitetun matskun rajamailla. Elokuva pysyy alusta loppuun sävyltään vakavana, mutta välillä se yrittää viihdyttää niitä lapsiparkoja, jotka ovat filmiä erehtyneet syystä tai toisesta katsomaan. Pikkuinen ankanpoika koheltaa isompiensa jäljessä, ja sika keikkuu sinne tänne seisoessaan kahdella sorkalla juotuaan entisen isännän viinivarastot. Lisäksi disneymäinen animaatiotyyli hämää. Vähän väliä ruutuun kuitenkin lävähtää sellaisia kauhukuvia että varttuneempaakin hirvittää. Jos haluaa tarkemmin tutustua Orwellin ajatuksiin diktatuurin toimivuudesta, on parempi lukea kirja, sillä hahmojen ajatukset sekä tarinan teema aukeavat siinä paremmin. Elokuvalle annan kuitenkin plussaa siitä, että lopussa paha saa palkkansa, mikä antaa katsojalle toivon kipinän kaiken kauheuden jälkeen. Jos haaveilet opettajan urasta peruskoulussa tai hankit lapsia, etkä halua kasvattaa heitä kuplamuovissa, ojenna heille tämä kirja tai leffa kauniiseen käteen. Näinkin epätoivoinen tarina voi jotenkin hyödyttää tulevaisuuden toivoja.

Hilda Hietanen
Kirjoittaja on toisen vuoden suomen kielen opiskelija ja yksi Kielekkeen toimittajista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Yhteystiedot

Toimitus:
kieleke.toimitus@gmail.com
kieleke@lists.utu.fi

 

Päätoimittajat:
Hilda Hietanen | hilda.h.hietanen@utu.fi
Henrik Uhinki | hjuhin@utu.fi

Toimittajat:
Erika Löytynoja | erika.i.loytynoja@utu.fi
Vilma Ranta | verant@utu.fi
Elina Peltonen | elainp@utu.fi
Mariette Oksanen | masoks@utu.fi
Anniina Lautkankare | aslaut@utu.fi
Kristina Tuomi | paltuo@utu.fi
Veera Hotanen | vshota@utu.fi
Miska Törmänen | mktorm@utu.fi

Kielekkeen tekstaripalsta

Lähetä viestisi palstalle alla olevan linkin kautta.

https://forms.gle/fMGKYQPfHdk11xWV8