Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Kauhu-Kielekkeen kirjoituskilpailu 2018

Vuoden 2018 Kauhu-Kielekkeen kirjoituskilpailun teemana oli multimodaalisuus. Kirjoittajia kannustettiin toteuttamaan kauhutaidettaan perinteiden proosan lisäksi lyriikan, videon tai vaikkapa kuvien muodossa. Toimitukselle lähetettiinkin hyytävän hienoja teoksia aina kineettisistä runoista lyyrisiin novelleihin sekä palindromeista haikuihin!

Kauhu-Kielekkeen kirjoituskilpailun voittajaksi valikoitui tällä kertaa nimimerkin karkulainen kineettinen runo. Huolella ja harkiten toteutettu teos tempaa kuulijansa mukaan ja pitää otteessaan viime säkeisiinsä asti. Tämän tekstin pariin haluaa palata uudestaan! Kunniamaininnan ansaitsee lisäksi Atte Huhtalan teos Partaalla. Teoksen pohdiskeleva ja lyyrinen kieli sekä hetki hetkeltä tiivistyvä tunnelma tekivät raatiin suuren vaikutuksen.

Onnea voittajalle, ja kiitos kaikille kilpailuun osallistujille! Antoisia lukuhetkiä kauhun parissa!

***

karkulainen

***

Partaalla

Vaahteroitten helakanpunaisiksi käyneet lehdet havisevat kirpeässä syysillassa. Kenkäni kopisevat verkkaisesti kylmyyttään hohkaavalla kivetyksellä. Katseeni harhailee rannan kattojen tasalla, puistoisen mäen värivaloin somistettu siluetti hallitsee maisemaa. On hiljaista. On kuin olisin ainoa elollinen sielu tähtikirkkaan taivaanvahvuuden alla. Liikenteen melu ei kanna korviini, päihtynyt nuorisorevohka ei hoilota. On vain tuuli, tähdet ja kareileva virta.

kulkien iäti pohjoista kohti

katoaa ymmärrys

rannalla valtavan rannattomuuden

ihme ja hämmennys

Jatkan kulkuani pitkin rantabulevardia. Tulen kiviportaiden juurelle ja pysähdyn. Kohotan katseeni ylös ja sallin sen hukkua avaruuden äärettömyyksiin. Tänä yönä valosaaste ei onnistu vaimentamaan taivaanlyhtyjen loistoa. Löydän Kassiopeian kaksoisveen, Orionin vyötärön ja Betelgeusen. Aldebaran, Arcturus. Leijonan ääriviivat Regulus sydämenään. Vieläkö tunnen tykistön mittaustähdet? Tuuli voimistuu, puuskat panevat avonaisen trenssitakkini helmat lepattamaan, muttei minun ole vilu. Tulen tietoiseksi kummista säkeistä, jotka kuiskailevat päässäni. Ne viekoittelevat, lumoavat ja kutsuvat minua vastustamattomasti alas. Alas, kohti kivetyksen reunaa.

minuus on itsensä keksivä valhe

aukkoinen kertomus

merellä korjataan särkyvää laivaa

hyödytön ponnistus

Astun hitaan askelen, sitten toisen. Jokaisen liikkeeni myötä tulee hämärämpää. Katuvalot himmenevät, rakennukset kadottavat värinsä. Tuuli tyyntyy ja viimeinenkin kellertävä kajo sammuu. Jokea pitkin lipuu valkea lintu. Sen valkeus on luonnotonta, fosforinhohtoista ja kelmeää. Istahdan kivetykselle roikottamaan jalkojani. Lintu ui ohitseni ja juuri kohdalleni sattuessaan se kääntää siron päänsä minua kohti. Jähmetyn hetkeksi. En saa katsettani irti joutsenesta. Menetän äkisti tasapainoni, kallistun etukenoon ja putoan.

lähteitten vesien loputon kierto

Ahitar auttakoon

merien sylistä pilvien usvaan

jokien polveiluun

Uppoan tummaan veteen kuin hyönteinen öljyyn. Temmon raajojani, mutta ne ovat vailla voimaa. Noste ei ole puolellani, on vain paino ja imu, kehoni lyijynraskaus. Avaan suuni huutaakseni kuulumatonta epätoivoani. Olen avuton kuin vastasyntynyt olemiseen tulonsa kauhussa. Kamppailen vastaan vielä tovin, vaikka arvaan sen turhaksi. Rauhoitun pian avuttomuuteeni ja tyydyn tarkkailemaan tätä pimeää tietä, jolle olen heitetty. Ajelehdin kellumatta, ajelehdin vajoamatta, kunnes päädyn jokisuistosta mereen ja kulkeudun johonkin hapettomaan syvänteeseen. En ole elossa, en ole kuollut. Entiset aistini eivät enää palvele minua, mutta saatan silti tarkkailla ympäristöäni. Kuu valaisee kirkkaita öitä, äänettömät venesaattueet kulkevat kahden kirkon väliä. Jääkansi kattaa hyisen kehtoni, mateet kutevat kutunsa, ja kenties satunnainen moottorikelkka kulkee lähettyviltä railoja vältellen. Kaikki jatkaa virtaansa, mutta minun tajuntani pelkistyy alati harvenevaksi pisteitten sarjaksi, kunnes ajan oloon välähdysten vuo ehtyy, sielu jättää hajonneen astiansa ylittääkseen kynnyksen

eikä minua enää ole.

 

Atte Huhtala

***

PUTTE POSSUN VERISET NIMIPÄIVÄT

Aamusoitto, outoo juusoilua. Huutaako tuo? Sinä Juuso, tapa Paavo. Kalua luu, kamala pukki!

Pannaas sika pataan, ah, ihanaa! Tapettu Putte pataan, ah, ihanaa!

Tapa kissa, anna pikku pala makuu. Laula kovaa.

Papat osuu, jänis outo kaatuu, hauli osuu… joo, tuo otti osumaa.

 

Ohto Airio

 ***

Pimeä ilta.

Kylmyys, viheltävä tuuli.

Ahdistus.

 

Yksin kotona,

hiljaisuudessa.

Ovenkahvaa kokeillaan.

 

Kummittelee, piinaa, vainoaa

haamu uhriaan ainoaa.

 

 

Pomelo

 

***

Kärpästen renki

Silmäkulman lyöminen kaapinoveen aiheutti pienen mustan pisteen, aivan kuin silmään lentäneen banaanikärpäsen liiskaantuneen ruumiin. Oli pakko käydä näyttämässä sitä lääkärille, siis silmää, ei niitä pieniä banaanikärpäsiä, joita ilmestyi asuntooni yhä enemmän. Sain työterveydenhuollosta ajan seuraavalle päivälle.

Olin muuttanut kesällä kaupunkiin. Kärpäset seurasivat, mutta kutistuivat kaupungin rajalla. Ne sopeutuivat uuteen ympäristöönsä, kätkeytyivät. Nämä uudet eivät varoittaneet läsnäolostaan kotoisalla surinalla. Ne vaanivat hiljaa, eikä niitä voinut tappaa. Navetan kattoon ripustettu tarranauha ei niihin olisi tehonnut. Olin viritellyt niille kaikenlaisia ansoja – sokeria, etikkaa, viiniä, jaffaa. Yritin jopa imuroida niitä ja houkutella karkaamaan avatusta ikkunasta. Silti onnistuin aina jättämään biojäteastian kannen raolleen ja banaanikärpäset vain lisääntyivät. En ollut päässyt ötököistä eroon, joten niistä oli tullut kämppiksiäni.

Päivän mittaa tulin vainoharhaisemmaksi. Musta piste tarkkaili minua. Se pysyi piilossa, mutta näin sen vilaukselta kääntäessäni katseeni äkkinäisesti. Pomo nauroi. Sanoi sen olevan yhtä harmiton kuin se valoilmiö, jonka voi nähdä silmässään katsottuaan suoraan aurinkoon. Hymähdin, enkä maininnut asiasta enää.

Kotiin päästyäni heitin avaimeni sivupöydälle. Ympäriltä lehahti parvi kärpäsiä. Yritin läiskiä niitä käsieni väliin siinä onnistumatta. Tuntui, kuin silmäkulman musta piste olisi hidastanut liikettään – tai sitten se ei enää yrittänyt piiloutua minulta. Piste tuntui kasvaneen, peittäneen lisää näköalaa. Kärpäset lentelivät ympärilläni luoden lisää mustia pisteitä verkkokalvoille. Ne tuntuivat nauravan minulle, ja kasvoivat samaa vauhtia silmäkulman pisteen kanssa. Menin huojentuneena nukkumaan, aamulla pääsisin lääkäriin.

Yöllä näin unta kärpäsestä. Se istui keskellä huonetta hieroen käsiään, aivan niin kuin kärpäset tekevät. Se suunnitteli jotain. Kärpänen huomasi katseeni, pysäytti kätensä ja piti taiteellisen tauon, ennen kuin lennähti suoraan silmääni. Kaikki pimeni.

Heräsin unesta hikisenä. Yritin avata silmäni, mutta tajusin niiden olevan auki. Valoa siivilöityi vain vähän. Näkökenttää pitkin käveli kärpäsiä. Silmiä kirveli. En tiennyt, pyrkivätkö ne sokeutuneista silmistäni ulos vai sisään. Huidoin käsilläni. Yritin hätistää kärpäsiä, mutta ne eivät lentäneet pois. Osa liiskaantui sormieni alle, mutta tilalle tuli uusia. Niitä oli kaikenlaisia – suuria ja pieniä, surisevia ja äänettöminä. Ne valtasivat alaa iholtani, kulkivat käsiä pitkin kaulalle ja siitä silmiin ja korviin. Yritin huutaa apua, mutta ne lensivät suuhuni.

Kärpästen sakeuttamassa ilmassa lähdin ryömimään ovelle. Tiesin pelastuvani, jos pääsisin pois asunnosta. Se oli kärpästen valtakuntaa, minä niiden renki. Puristin huulia tiukasti yhteen, jotta kärpäset eivät olisi lentäneet huulten välistä ja tukkineet hengitysteitä. Ne olivat ovelampia – sieraimista oli suora yhteys suuhun ja siitä kurkkuun, jonne ne kaikki tuntuivat pyrkivän. Piti ehtiä ovelle ennen kuin happi loppuu. Törmäsin huonekaluihin, ovi tuntui pakenevan. Löysin ovelle, mutta olin liian voimaton kurottamaan ovenkahvaan. Hakkasin postiluukkua toivoen naapurien havahtuvan.

Kärpäsiä oli loppumattomasti. Niiden surina oli niin vahva, että se kuulosti hiljaisuudelta. Yritin vielä kerran kurkottaa ovenkahvaan. Henki ei kulkenut, yskin kärpäsiä. Ne riemastuivat avautuvasta suusta ja kiiruhtivat kohti sisuskalujani. Kahva oli liian kaukana. Kärpäset olivat kaikkialla, ne olivat nyt ruumiini, eikä minua enää ollut.

Mira Orko

 ***

Hitaasti saavut

vain askeleet kuulen

hitaasti saavut

vain varjosi nään

hitaasti saavut

tunnen jo huulet

veri jo virtaa

hitaasti saavut

hitaasti kuihdun

 

D. Racula

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Nelli Mäkitalo (neelma)
Noora Vesterinen (nomave)
Venla Parviainen (vjopar)