Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Opin hyödyllisyys on opiskelun mielekkyyttä

Voiko yliopisto valmistaa opiskelijoita työelämän nopeasti muuttuviin tarpeisiin? Tietysti, mutta se vaatii jatkuvaa keskustelua ja rutkasti yhteistä tahtoa. Ja siinä voi auttaa nykytilanteen katsominen historian valossa.

Vaikka yliopisto on akateeminen oppilaitos, suurin osa opiskelijoista tulee työskentelemään yritysmaailmassa, julkishallinnossa ja järjestökentällä. Tämä edellyttää yliopistolta ketteryyttä muuttaa kurssitarjontaa ja -sisältöjä vastaamaan kiivaasti muuttuvan maailman todellisuutta.

Kenen asia muutos opetuksessa on? Onko se vain opettavan henkilökunnan vastuulla, pitäisikö opiskelijoiden olla aktiivisempia kehityksen edistäjiä, voisiko yliopiston hallinto tarjota oppiaineille edellytyksiä ajankohtaisuuteen vai olisiko alumnien velvollisuus tuoda omaa kokemustaan seminaarihuoneisiin?

Vastaus kysymykseen ei ole yksinkertainen eikä pysyvä. On kyse yhteisestä tahdosta, joka muovautuu keskustelulla yhä uudestaan ja toteutuu kunakin aikana tarpeenmukaisesti. Muutos on jatkuvaa, ja niin on siitä keskustelemisenkin oltava.

Kerron muutaman tapauksen omilta opiskeluajoiltani viime vuosikymmeneltä. Mitä sinä voisit tehdä, jotta opetus mahdollistaisi opiskelijoille erinomaisen osaamisen tulevia työtehtäviä varten? Mitä haluaisit, että alumnit tekisivät?

Valinnaiskurssien mahdollista olla ajankohtaisia ja käytännönläheisiä

Eräs käymistäni valinnaiskursseista käsitteli liike- ja asioimistekstejä. Etukäteen ajattelin, että siinäpä oiva, käytännönläheinen valinta. Kurssilla oli ansionsa, mutta nykymaailman työelämän kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. Jo opiskelijana aavistin, että meille opetetut seikat eivät enää päde todellisessa liike-elämän tekstien tuottamisessa, ja nyt työelämästä käsin voin todeta, että aavistus osui erittäin oikeaan.

Tekstilajit olivat vanhentuneita ja opetuksen painotukset epärelevantteja. Aikana, jolloin suuri osa tiedonvaihdosta oli jo siirtynyt sähköiseksi, me opettelimme laatimaan aanelosia. Tehtävien ”oikeat ratkaisut” määritti yksioikoisesti vuosikymmeniä aiemmin tehdyt standardit, mikä oli toki sivistävää mutta ei erityisen hyödyllistä.

Tämän yhden kurssin nostaminen esiin ei tee oikeutta kaikille niille hyville kursseille, joiden annista saimme nauttia. Haluan tällä kuitenkin muistuttaa, että opiskelun mielekkyys ja tutkinnon arvo ovat kiinteästi yhteydessä siihen, mitä voimme jälkikäteen kertoa oppineemme.

Opiskelijoilla arvokasta näkemystä tulevaisuuden realiteeteista

Samaan aikaan, kun omille opiskelukavereilleni oli ajankohtaista suorittaa pedagogiset opinnot, peruskoulujen opetussuunnitelmassa vahvistettiin mediataidon osuutta äidinkielen opetuksessa. Havahduimme siihen, että tulevien äidinkielenopettajien opinnot kuitenkin vaativat paljonkin kirjallisuuden opintoja, mutta eivät lainkaan mediatutkimuksen (tai muissa yliopistoissa vastaavan oppiaineen) opintoja.

Laadimme pamfletin, joka oli mielestäni hyvin perusteltu ja aiheellinen. Siinä vaadimme, että kirjallisuuden opintojen lisäksi myös mediatutkimuksen opintojen tulisi kelvata toiseksi opetettavaksi aineeksi suomen kielen rinnalla. Pamflettia ei kuitenkaan syystä tai toisesta koskaan julkaistu. Vastuu tutkinnon kokoamisesta tulevan työnkuvan kannalta olennaisista aineista jäi opiskelijan omille harteille.

Esimerkki kertoo kaksi asiaa: Opiskelijoita ei valmisteltu työelämään tarkoituksenmukaisesti, mikä tässä tapauksessa johtui pätevyysvaatimusten jähmeydestä suhteessa ympäröivän maailman vaatimusten muuttumiseen. Opiskelijoilla – kuten luultavasti henkilökunnallakin – oli käsitys siitä, miten opinnot olisivat paremmin vastanneet työelämän tarpeita, mutta vaikuttaminen sellaiseen ei kuitenkaan tuntunut omalta asialta – vaikka juuri sitä se olisi ollut.

Yliopiston ja työelämän vuorovaikutus ei ole ristiriita vaan rikkautta

Mistä sitten voi tietää, ovatko opetettavat tiedot ja taidot ajan tasalla? Tietysti tutkimus, joka yliopistolla on opetuksen pohjana, usein perustuu ulkopuolisen maailman aineistoon, mutta tulokset saattavat olla vuosia jäljessä, koska maailma muuttuu eikä tutkimusta välttämättä toisteta kovin tiuhaan.

Kun suoritin sivuainekokonaisuutta varten opintoja silloisen Turun kauppakorkeakoulun puolella, olin hämmästynyt, kuinka luonnollinen osa lähes joka kurssia case-harjoitukset olivat. Minulle humanistina ne olivat jotakin aivan vierasta, mutta siellä olisi varmaankin saatu selitellä kovasti, jos joskus olisikin ollut opetuskokonaisuus ilman niitä.

Toisinaan ”keissit” olivat paperilla kuvattuja tilanteita tosielämästä, jotka piti ratkaista tietystä näkökulmasta kurssin aiheesta riippuen. Toisinaan ne tuli esittelemään yrityksen ihmiset itse, ja opiskelijat myös esittivät aikaansaamansa ratkaisut suoraan heille, kukin pari tai pienryhmä omalle yritykselleen muiden kurssilaisten seuratessa. Uskon työskentelytavan olleen antoisa myös kurssien vetäjille, jotka saivat samalla päivitettyä tietämystään alasta ja sen mahdollisesti kiinnostavista tutkimusaiheista.

En tiedä, onko tilanne omista opiskeluajoistani muuttunut, enkä väitä, että case-opetuksen voisi tuoda sellaisenaan kieliaineiden puolelle. Siinä oli kuitenkin viisautensa, että opiskelijat saivat olla kosketuksissa työelämän todellisiin, senhetkisiin, monipuolisiin tehtävänkuviin jatkuvasti opintojen kaikissa vaiheissa, eivät vain alumniseminaareissa tai omassa yhden alan työharjoittelussaan opintojen loppupuolella. Minulle oli oivalluttava kokemus, että niinkin voi tehdä, yliopistossa.

Laura Ticklén

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)