Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Donald Trump – eli kuinka hupiukko päätyi maailman mahtavimman maan johtajaksi.

9.11.2016 aamuyhdentoista maissa Suomen aikaa Donald Trump asteli vaalivalvojaisissaan New Yorkissa tv-kameroiden ja hurraavan yleisön eteen pitämään voitonpuheensa. Puhe oli sovitteleva, johdonmukainen ja yllättävän suunnitellun oloinen. Puhuttiin kansan yhtenäisyydestä, reilusta ulkopolitiikasta ja ojennettiin kättä karvaan tappion kokeneiden demokraattien suuntaan. ”I’m reaching out to you for your guidance and your help”, sanoi uusi presidentti hävinneen Hillary Clintonin kannattajille. Poissa oli viimeisen vuoden aikana verkkokalvoillemme pinttynyt räyhäävä klovni, joka puhuu mitä sylki suuhun tuo ja laukoo julkeita kommentteja naisista, latinoista ja milloin mistäkin. Voittajan on toki helppo olla armollinen, kuten eräs Ylen Aamu-tv:n asiantuntijoista sanoi. Siltikin oli helpotus nähdä ensimmäistä kertaa Trumpin käyttäytyvän valtiomiesmäisesti.

Making Kritiikki great again since 2013 - Kuvan ottanut: Veli-Matti Varjonen

Making Kritiikki great again since 2013 – Kuvan ottanut: Veli-Matti Varjonen

Trumpin voitto tuli yllätyksenä valtaosalle asiantuntijoista, ja se pyyhki pöytää gallupeilla, jotka viimeiseen asti povasivat Clintonin voittoa. Meillä Suomessakin julkinen keskustelu on viime kuukaudet ollut varsin Trump-kriittistä. Vasta verrattain myöhään, suurin piirtein silloin kun Trumpin valinta republikaanien presidenttiehdokkaaksi alkoi käydä selväksi, häntä alettiin käsitellä sellaisena kuin hän on – siis populistina – aikaisemman kuriositeetinomaisen uutisoinnin sijaan. Konsensushakuiseen politiikkaan ja poliitikkojen hillittyyn esiintymiseen tottuneille Trumpin räikeän poleemiset ja usein ”mutupohjaiset” ulostulot ovat olleet kauhistus. Yhdeksi Suomen kolmesta ainoasta republikaanista tituleerattu[1] taloustoimittaja Matti Apunenkin näytti peukaloa alaspäin, kun häneltä kysyttiin mietteitä Yhdysvaltain uudesta presidentistä Ylen Jälkiviisaat-ohjelmassa. Trump ei ole perinteinen poliitikko, eikä hän missään vaiheessa kampanjaansa julistanut selkeätä politiikkaohjelmaa tai linjanvetoja, joiden perusteella hänet oltaisiin voitu selkeästi hyväksyä tai tuomita, jolloin kritiikki kohdistui useimmiten henkilökohtaisiin piirteisiin ja möläytyksiin, jotka toki ovat olleet hävyttömyydessä omaa luokkaansa. Näin ollen media on joutunut ennustamaan Trumpin todellisia poliittisia tavoitteita – sekä hänen tapojaan saavuttaa ne – kampanjan aikana kuulluista sekavista, spontaaneista ja usein ristiriitaisista puheenvuoroista. Toisaalta Clintonkaan ei poliittisen linjanvedon selkeydessä juuri kunnostautunut, vaan keskittyi kampanjansa loppuvaiheessa lähes pelkkään vastakkainasetteluun itsensä ja Trumpin välillä, sekä Obaman poliittisen linjan jatkamiseen. Lopulta näyttäisi siltä, että Trump onnistui sittenkin luomaan koherentimman ideologisen viestin, johon äänestäjien oli mahdollista tarttua. Tämä viesti oli muutos. On lopulta muistettava liberaaleihin demokratioihin sisäänrakennettu aaltoliike – hallitusvastuussa oleva ryhmittymä harvoin pysyy vallassa muutamaa kautta pitempään, sillä ennen pitkää äänestäjät haluavat muutosta vallitsevaan linjaan.

Jos vaaleja 2008 edeltänyt Barack Obaman vaalikampanja korosti edistyksellistä, proaktiivista muutosta, voi Donald Trumpin edustaman linjan nähdä monin tavoin täysin vastakohtaisena, reaktiivisena muutoksena. Eräs harvoista selkeistä Trumpin vaaliteemoista on ollut juurikin edeltäjiensä saavutusten mitätöinti, tai vähintään uudelleenarviointi. Barack Obaman vaivoin aikaansaaman terveydenhuoltouudistuksen Obamacaren mitätöinnin on Trump sanonut toteuttavansa ensimmäisinä päivinään virassa.  Samaten demokraattipresidentti Bill Clintonin vuonna 1994 aikaansaamaa Meksikon, Kanadan ja Yhdysvaltain vapaakauppasopimus NAFTA:a on Trump kutsunut ”huonoimmaksi sopimukseksi ikinä.” Myös yleisemmin Yhdysvaltain roolin uudelleenarviointia monissa kansainvälisissä sopimuksissa ja järjestöissä on pidetty todennäköisenä Trumpin tavoitteena. Historian opiskelijana sitä alkaa pohtia, olisiko Toisesta maailmansodasta asti jatkunut Yhdysvaltain rooli globaalina sotilasmahtina, ”maailmanpolisiina”, kenties vähitellen päättymässä. Jonkin verran Yhdysvaltain mediaa seuranneena tuntuu, että monet ihmiset ovat jo kurkkuaan täynnä maan lukemattomia sotilasoperaatioita Lähi-idässä. Trumpin linjaa tässäkin asiassa on vaikea ennustaa. Yhtäältä hän on korostanut fokuksen siirtymistä oman maan asioihin ja vastuun vierittämistä muille Naton jäsenmaille, mutta toisaalta hän on muun muassa kehuskellut pommittavansa Isisin maan rakoon.

On arvioitu, ettei Trump olisi todellisuudessa kovinkaan vahva ja tehokas presidentti sinänsä, sillä hänellä ei ole kokemusta poliittisten päätösten valmistelusta, läpiviemisestä, sekä asettamisesta julkisen syynin alaisuuteen. Suomalaisesta perspektiivistä tilannetta voitaisiin verrata toimitusjohtaja Juha Sipilän hapuiluun julkisen päätöksenteon pelisääntöjen kanssa pääministerikautensa aikana – koko Suomen talouspolitiikkaa koskevaa yhteiskuntasopimusta ei voinutkaan saada aikaan kiristämällä muita neuvottelijoita ylilyödyn tiukoilla aikamääreillä. Trumpin valintaa hallituksensa jäseniksi on tästä syystä seurattu maailman medioissa silmä tarkkana, sillä kabinetin jäsenillä tulee luultavasti olemaan enemmän poliittista vaikutusvaltaa presidentin kustannuksella, kuin mitä Yhdysvalloissa yleensä on ollut tapana.

Kenties tärkein Trumpin vaalivoiton siivittäjistä on nähdäkseni ollut ns. ”anti-establishment” -mieliala, jolla voidaan selittää Trumpin suosiota muidenkin, kuin flyover-osavaltioissa asuvien työttömien valkoisten miesten keskuudessa. Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän pitkälle viedystä hajauttamisesta seuraa, että erilaiset etujärjestöt näyttelevät sikäläisessä politiikassa suurempaa osaa, kuin mitä muualla ehkä käsitetään. Yli 300 miljoonan asukkaan valtiossa yksityisten ihmisten, järjestöjen ja yritysten on erittäin vaikeaa vaikuttaa päivänpolitiikkaan pelkästään äänestämällä varsinkin, kun Yhdysvaltain vaaleissa käytetään laajalti first-past-the-post -vaalitapaa, jossa läpi pääsee se ehdokas, joka saa suurimman prosenttiosuuden annetuista äänistä, jolloin suurimmissa osavaltioissa jopa miljoonia ääniä saaneet ehdokkaat voivat äänestäjineen jäädä nuolemaan näppejään.[2] Tästä syystä Washingtonissa sijaitsevat paitsi kongressi ja Valkoinen talo, myös lukemattomien eturyhmien päämajat. Suomessa sana ”lobbaaja” synnyttää hieman kielteisiä konnotaatioita, mutta Yhdysvaltain lobbausjärjestelmä on syntynyt todellisesta tarpeesta saada äänensä kuuluville. Vuosien saatossa järjestelmä on kylläkin johtanut suurpääoman edustajien yhä kasvavaan vaikutusvaltaan päätöksenteon ytimessä. Vuosikymmenet Washingtonin valtakabineteissa vaikuttaneelle Clintonille ei ole ollut edullista informaatioyhteiskunnan mukanaan tuonut kaiken tiedon avoimuus, joka on tuonut ilmi väärinkäytöksiä ja todellista korruptiota. Washingtonin ulkopuolelta tuleva Trump nähdään vapaana etujärjestöjen vallasta, mistä syystä yllättävätkin tahot, kuten vaikkapa vasemmistoajattelija Slavoj Žižek, ovat nähneet hänet pienempänä pahana Yhdysvaltain presidentiksi.

- Kritiikin päätoimittaja Vilppu Kuusipalo


[1] Saarikoski 2015, http://www.hs.fi/kotimaa/a1440993423873.

[2] Selkeimmin tämä ilmenee juuri presidentinvaaleissa, jossa vastakkain ovat lopulta vain kaksi ehokasta. Vaalitapa selittää sen, että Hillary Clinton voitti Trumpin puhtaasti äänimäärässä laskettuna. Lähde: http://www.politico.com/story/2016/11/clinton-lead-popular-vote-2016-231790.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)