Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Loviatar

Inspiraationa toiminut japanilainen legenda ”Yuki Onna”

Kauan, kauan sitten – samoihin aikoihin, kun jättiläiset asuttivat Lappia ja Haltissa vietettiin Saanan ja Malla-neidon häitä – oli Suomi kylmä ja karu maa kaukana pohjoisessa, tunnetun maailman perukoilla. Talvet olivat ankaria, kesät lyhyitä ja elämä kovaa. Metsät, laajemmat ja tiheämmät kuin missään muualla, levittäytyivät halki koko maan ja kuvastuivat tuhannen kirkkaan järven pinnasta. Yksinäiset maatilat ja pienet kylät sijaitsivat siellä täällä kaukana toisistaan metsämaiden äärillä ja kolkolla rannikolla, johon hyiset aallot löivät meren myrskytessä. Kylissä oli yleensä vain pari taloa, muutama paja, kirkko ja kirkon takana kalmisto, johon yhteisön edesmenneet laskettiin ikiuneen. Hautapaikka merkittiin kivillä, joiden juurelle saatettiin jättää lahjaksi pala leipää, pyöreä jokikivi tai karkeatekoinen puinen koriste-esine, sillä kukat eivät kasvaneet niin karussa maassa. Ihmiset haudattiin kirkkomaalle ristin varjoon, kuten kaukomailta tulleiden pappien mukanaan tuomat jumalat Deus ja Iesus Christus odottivat, mutta nämä uudet jumalat eivät suinkaan olleet syrjäyttäneet vanhoja jumalia ja henkiä, joille yhä uhrattiin lehdoissa ja kalliorannoilla.

Tuohon aikaan taikausko oli kovasti läsnä ihmisten elämässä. Täydenkuun öinä oven- ja ikkunanpielille ripustettiin lehtoukonhattua vironsutten varalle. Tupien ulko-oven ylle naulattiin hevosenkenkä velhojen, noitien ja kateiden loitolla pitämiseksi. Pimeän tultua ulos ei ollut mitään asiaa, sillä yö oli omistettu vainajille ja kammotuille tuonettarille, kolmelle kuoleman jumalattarelle. Metsässä kulki Ajattar, joka vaani metsämiehiä suden tai käärmeen hahmossa ja loihti liian syvälle metsään harhailleet puiksi. Merellä lensi pelätty Louhetar kotkan hahmossa noituen ilmoille myrskyjä ja raekuuroja. Kallioisilla vaaroilla ja kukkuloilla vaelsi kylmä Loviatar, jonka hyräilyn sanottiin soivan tuulessa kylminä öinä.

Eräässä kylässä suurten kukkuloiden ja vaarojen katveessa asui vanha puunhakkaaja, joka muista poiketen ei pelännyt liikkua ulkona hämärän laskeuduttua. Joka ilta hän yhdessä nuoren apupoikansa kanssa nousi ylös vaaroille hakkaamaan siellä kasvavia vanhoja ja hyvälaatuisia puita, ja joka aamu he palasivat kylään mukanaan kuormallinen halkoja, joista kyläläiset saivat poltto- ja tarvepuunsa. Kyläläisten mielestä mies ja hänen apupoikansa olivat turhan uhkarohkeita, jopa hulluja, mutta kauppa kävi hyvin, sillä kukaan muu ei rohjennut nousta vaaroille puita hakemaan. Puunhakkaaja itse halveksi kyläläisten taikauskoisuutta. Joskus hänellä oli tapana kertoa heille iltaisin tulen äärellä karmaisevia tarinoita vaaroilla asuvista peikoista ja aaveista, mutta suuri osa tarinoista oli silkkaa sepitettä hyväuskoisten kyläläisten pelottelemiseksi.

Sattui kerran eräänä kylmänä talviyönä, että puunhakkaajan ja apupojan ollessa töissä puhkesi lumimyrsky. Tuulet tulivat kuin tyhjästä, ja niiden mukana saapui pahin lumipyry, jonka puunhakkaaja oli kuunaan nähnyt. Siinä säässä kaksikon oli turha edes yrittää laskeutua petollista polkua alas kylään. Työmiesten onneksi vanha mies muisti kuitenkin lähistöllä sijaitsevan vanhan erämajan, johon he voisivat paeta vihmovaa myrskyä. Miehet hylkäsivät puukuormansa ja työvälineensä ottaen mukaansa vain lyhdyn ja samosivat kiireen vilkkaa läpi metsikön, edeten käsikopelolla ja puhtaasti puunhakkaajan muistikuvion perusteella, sillä raivoisan tuiskun läpi oli mahdotonta nähdä eteensä. Viimein nuoren apupojan ojennetut kädet tapasivat vanhan mökin seinän, ja kylmästä täristen ja uupuneina miehet suunnistivat mökin ovelle ja astuivat sisään. Nuorukainen telkesi oven samalla kun puunhakkaaja sytytti lyhdyn ja laski sen pöydälle. Maja oli pieni ja ikkunaton, yhdellä seinustalla oli taljoja ja olkia vuodetarpeiksi, toisella uuni, johon nuorukainen kiirehti virittämään valkeata nurkassa olevilla sytykkeillä.

Valkian loisteessa miehet istuivat pitkään kuunnellen ulkona ulvovaa tuulta. Kumpikin kiitti onneaan, että he olivat löytäneet majan. Seinät olivat vankat ja pitivät pahimman kylmyyden loitolla, ja tukeva salpa esti tuulta riuhtaisemasta ulko-ovea auki. Viimein vanhus ilmoitti, että oli aika panna maata. Miehet kyhäsivät itselleen nukkumapaikan, ja varmistettuaan, että mestarinsa oli peitelty huolella taljojen ja vuotien alle, nuori apupoika lisäsi vielä puita tulipesään ennen kuin käpertyi petiinsä ja nukahti.

Aamu oli vielä kaukana, kun nuorukainen havahtui unestaan. Hän ei ollut varma, oliko hänet herättänyt sammuvan tulen sihahdus, mökkiin levinnyt hyytävä kylmyys vai narahdus, joka kuului, kun ulko-ovi avautui. Mies alkoi kohottautua istualleen hämmästyneenä, sillä tuuli ei ollut voinut avata sisältä käsin teljettyä ovea, kun hän äkkiä jähmettyi: ovesta sisään tupruavan lumen ja jäisen tuulen läpi kuului selvästi laulua. Laulu oli surullinen ja aavemainen, kuin jostakin toisesta maailmasta puhaltava outo tuuli, joka oli saanut äänen ja sanat. Se oli kauneinta laulua, mitä mies oli koskaan kuullut, ja siinä samassa hän tiesi, ettei saisi koskaan kuulla mitään yhtä kaunista. Laulun lumoamana mies makasi hievahtamatta vuoteellaan ja katsoi, kuinka avoimesta oviaukosta astui sisään nainen, joka oli niin valkoinen, että näytti loistavan pimeässä. Hänen ihonsa oli valkea kuin lumi, hiuksensa mustat kuin pimein yö, ja valkea huntu leijui hänen perässään kuin jäinen huuru. Naisella oli ulkona riehuvasta myrskystä huolimatta yllään vain yksinkertainen mekko, ja sitä katsoessaan nuorukainen tunsi äkkiä pelon kouraisvan sydäntään: vaikka tuuli työntyi oviaukosta mökkiin ja pisteli miehen kasvoja kuin tuhat neulaa, sen paremmin naisen hohtava helma kuin mustat hiuksetkaan eivät liehuneet. Siinä samassa nuorukainen tiesi, että nainen ei ollut ihminen.

Aavemainen nainen lipui peremmälle mökkiin, ja nuorukainen tunsi hänestä huokuvan kylmyyden. Nainen kulki mökin perälle ja kumartui vanhan puunhakkaajan ylle, joka yhä nukkui vuoteellaan, aivan kuin suudellakseen tätä ja puhalsi: valkea huuru lankesi vanhuksen kasvoille, jotka näyttivät samassa peittyvän kuuraan. Sen nähdessään nuorukainen vavahti, veti terävästi henkeä ja ponkaisi istumaan. Nainen käänsi terävästi päänsä ja iskosti silmänsä nuorukaiseen. Hänen hohtavanvalkoiset kasvonsa olivat henkeäsalpaavan kauniit, viimeistä piirtoa myöten täydelliset kirsikanpunaisine huulineen ja terävine kulmakarvoineen, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat ja pohjattomat kuin jäätikköjärvet. Äänettömästi nainen lähti vyörymään miestä kohti hitaasti ja varmasti kuin etenevä jäätikkö. Mies tunsi jähmettyvänsä kauhusta, kun nainen kohosi hänen ylleen ja katseli häntä kylmillä silmillään. Pitkään nainen katsoi häntä aivan kuin arvioiden ja avasi sitten suunsa. ”Aioin kohdella sinua kuin toistakin miestä”, hahmo kuiskasi kuin yötuuli, ”mutta nyt, kun katson sinua, en voi olla tuntematta sääliä sinua kohtaan, koska olet niin kovin nuori. Säästän sinut, mutta kuule varoitukseni ja kuule se tarkkaan: et saa milloinkaan puhua tämän yön tapahtumista kenellekään. Jos koskaan kerrot kenellekään, edes äidillesi, olen tietävä sen, ja silloin minä palaan ja vien henkesi. Muista sanani!” Sen sanottuaan nainen kääntyi ja poistui mökistä jättäen nuorukaisen istumaan vuoteelleen. Hän istui paikoillaan vielä aamun valjettuakin, kun kylän miehet myrskyn laannuttua uskaltautuivat vaaroille metsämiehiä etsimään. Erämajasta he löysivät apupojan, joka yhä istui kalvenneena ja silmät selällään, sekä puunhakkaajan, jonka ruumis löytyi taljojen alta jäätyneenä, hengiltä paleltuneena.

Meni pitkään, ennen kuin nuorukainen toipui yöstä vaaroilla, mutta päästyään taas jalkeille hän jatkoi puunhakkuuta yksin. Mestarinsa kuolinyöstä hän ei puhunut sanaakaan, ei edes omalle äidilleen, ja mökkiin hän ei koskaan enää mennyt. Vuosien kuluessa mies alkoi epäillä, oliko sittenkin nähnyt vain kylmissään unta valkeasta naisesta, mutta siitäkin huolimatta hän pysyi vaiti.

Muutaman vuoden kuluttua kävi niin, että mies ollessaan matkalla vaaroilta kotikyläänsä kohtasi risteyksessä nuoren neidon, jolla oli sama matka. Neito oli sievä ja mukava, ja taittaessaan yhteistä matkaa nuoret päätyivät keskustelemaan. Kävi ilmi, että neito oli hiljattain orvoksi jäänyt käsityöläinen, jonka oli määrä asettua miehen kotikylään kutojaksi. Kunnon asuinsijaa neidolla ei vielä ollut, joten nuorukainen pyysi tätä luokseen siksi asti, että tämä löytäisi oman kodin. Ylläpitonsa nuori nainen voisi maksaa auttamalla miehen vanhenevaa äitiä taloustöissä. Neito ilahtui tarjouksesta, johon myös miehen äiti oli suostuvainen, ja niin neito sai jäädä taloon. Hän osoittautuikin pian uutteraksi ja avuliaaksi, ja sekä mies että hänen äitinsä pitivät hänestä kovasti. Hiljalleen päivät muuttuivat viikoiksi, ja viimein kävi niin kuin vanha äiti oli kaiken aikaa uumoillutkin – ja miksi hän oli sallinut neidon jäädä alun perinkin: nuorukainen pyysi neitoa jäämään taloon pysyvästi, sillä oli iskenyt silmänsä tähän. Pian kävi ilmi, että orastavat tunteet olivat molemminpuoliset, ja seuraavana suvena ostettiinkin kihlat ja vietettiin häitä, joissa morsian säteili kauniimpana kuin koskaan ja jopa vanha äiti tuntui nuortuvan vuosikaupalla onnesta katsoessaan poikaansa ja uutta miniäänsä, jonka hän oli jo alussa aistinut poikansa arvoiseksi naiseksi. Kun seuraava kevät koitti, hyrräsi miehen talon tuvassa iloisesti neidon rukki, jonka ääneen kehdossa makaava lapsi nukahti. Vanha äiti oli talvella nukkunut pois, mutta hänen uumoilunsa olivat osuneet oikeaan: neito oli mitä parhain vaimo ja oivallinen äiti. Hän emännöi taloaan rakkaudella ja eli säästeliäästi, ja harvassa olivat päivät, jolloin hänen tuvassaan ei olisi vieras saanut kupposta kahvia. Mies rakasti vaimoaan, ja vaikka hän itse ajan kuluessa vanheni, vaimo tuntui hänen silmissään pysyvän muuttumattomana vuodesta toiseen, aivan kuin ajan hammas ei olisi lainkaan kyennyt hänen kauneuteensa. Lapsia pariskunnalle siunaantui lopulta viisi, ja perhe sai elantonsa isän puunhakkuulla ja äidin kutomisilla. Mies tunsi saaneensa elämältä kaiken ja oli onnellinen. Vain talvisin hänet valtasi outo levottomuus vanhojen tapahtumien vuoksi, mutta edelleenkään hän ei rikkonut vaitioloaan, vaikka vaimo ja lapset häneltä välillä kyselivätkin.

Eräänä talvi-iltana, kun lapset nukkuivat tuvassa ja vanhemmat istuivat kahdestaan pakarissa vaimon päivällä sytyttämän leivinuunin jälkilämmön ääressä, mies oli tavallista vaiteliaampi. Hän tuijotteli ikkunasta lumihiutaleita, jotka hiljaa putoilivat ruutujen ohi. Satava lumi ja yhä lämmin hiillos toivat elävästi hänen mieleensä muiston mökistä, kun mies ja hänen edesmennyt mestarinsa olivat menossa nukkumaan. Vaimo aisti miehensä olevan jossain hyvin kaukana ja kysyi: ”Mieheni, mikä sinun on? Pohdit selvästi jotain.” Mies kääntyi tuijottamaan hiillosta. Muisto siitä hirveästä yöstä oli kylmännyt häntä vuosien ajan, mutta nyt hän tunsi vain uunin lämmön ja vaimonsa rakastavan katseen. Se yö oli takana, kaukana menneisyydessä, eikä menneisyys voinut häntä enää satuttaa. ”Muistelin vain erästä yötä vuosien takaa”, mies sanoi ja alkoi kertoa. Hän kertoi vaimolleen lumimyrskystä, erämajasta ja mestarinsa kohtalosta. Hän kertoi kylmästä aavenaisesta, joka oli syynännyt häntä kylmillä silmillään ja säästänyt hänet vastineeksi vaitiolosta. ”En ole varma, mitä näin sinä yönä tai oliko se totta”, mies päätti, ”mutta sen yön jälkeen en ole mökkiin palannut. En ole myöskään kertonut kenellekään, olipa kokemukseni todellinen tai ei.” ”Ja nyt olet rikkonut lupauksesi”, vaimo kauhistui vieden kätensä suulleen. ”Älä pelkää, rakkaani”, mies yritti rauhoitella ja sanoa, että eihän kokemus ollut edes välttämättä todellinen, mutta vaimo nousi tuoliltaan ja oli selvästi suunniltaan. Hän katsoi miestään silmät kylminä ja leimuten. ”Sinun tässä sietäisi pelätä! Minähän varoitin sinua!” vaimo kirkui, ja hänen äänessään oli kaikki jäätikön, lumimyrskyn ja talvisen viiman viha. Samassa hänen kasvoistaan pakeni veri, hänen hiuksensa peittyivät kuuraan ja säyseän vaimon tilalla oli äkkiä jäinen raivotar. Uuni sammui sihahtaen ja mies ulvahti kauhusta, kun valkea nainen vuosien takaa seisoi jälleen hänen edessään ja tuijotti häntä hyytävin silmin. ”Minä varoitin sinua puhumasta, poika”, nainen murisi. ”Minä varoitin, että jos koskaan kertoisit kenellekään sen yön tapahtumista, tulisin hakemaan sinulta sen, jonka kerran annoin sinun pitää. Nuoruutesi on mennyt eikä sinua enää säästä!” Nainen kohosi miehen yllä samoin kuin vuosia sitten, ja mies ei voinut liikkua, ei huutaa, ei edes hengittää. Sydän pelosta syrjällään hän katsoi naista silmiin ja odotti loppuaan… mutta sitä ei tullut. Vaikka nainen katsoi häntä pelkkä pohjaton viha silmissään, tämä ei kumartunut hänen ylleen, ei jäädyttänyt häntä hengiltä hengityksellään. Sen sijaan nainen vei kasvonsa kauemmas miehestä ja osoitti valkealla sormellaan ovelle. ”Tappaisin sinut niille sijoillesi”, hän virkkoi naama irveessä, ”mutta noiden tuvassa nukkuvien lasten – meidän lastemme – tähden en voi koskea sinuun. Petturi tai et, he tarvitsevat sinua. Sinun on tästä lähtien parasta vaalia heitä huolella ja pitää erittäin, erittäin hyvää huolta heistä, sillä jos koskaan, ikinä yhdelläkään heistä on syytä valittaa sinusta, minä aion kohdella sinua niin kuin ANSAITSET!” Viimeinen sana oli kuin myrskytuulen kohaus, ja sen myötä nainen hajosi valkeaksi utupilveksi, joka kohosi hirmuisen tuulenpuuskan kannattamana ylös kattoon ja ampaisi avoimesta räppänästä ulos yöhön. Mies jäi yksin pimenneeseen huoneeseen sammuneen uunin ääreen niin kuin silloin vuosia sitten, ja murtuneena hän tiesi, ettei näkisi rakastamaansa vaimoa enää koskaan, ja kyynelet valuivat hänen poskilleen ennen kuin jäätyivät kylmenneessä ilmassa jäisiksi helmiksi.

Mies ei sen koommin nähnyt naista, sillä hän vaali lapsiaan huolella. Vaimoaan hän ikävöi koko loppuikänsä eikä enää koskaan puhunut tästä. Hänen lapsensa eivät koskaan saaneet tietää, mitä heidän äidilleen oli tapahtunut, mutta vielä vuosikymmentenkin jälkeen, kun mies oli jo aikaa sitten painunut kylmän maan poveen ja lapsensa kasvaneet aikuisiksi, he saattoivat kylminä talviöinä kuulla vaaroilta puhaltavan yötuulen mukana aavemaisen naisäänen, joka lauloi samaa kehtolaulua, jota heidän äitinsä oli heille aikoinaan laulanut, ja he tiesivät, miksi sitä kylässä kutsuttiin: Loviattaren lauluksi.

Matti Tapani

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)