Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Suomen kielen opiskelua ennen ja nyt

Akateeminen alku Helsingissä

Suomen kieltä alettiin opettaa akateemisella tasolla vuonna 1829, kun Suomen ainoa yliopisto oli siirretty Turun palon jälkeen Helsinkiin ja samalla perustettu suomen kielen lehtorin virka. Suomi ei kuitenkaan ollut varsinainen oppiaine. Opetus oli tarkoitettu papeille ja virkamiehille, jotka työssään tarvitsivat suomen taitoa. Luentoja kuuntelivat kuitenkin myös aatteellisista syistä jotkut tutkijan uralle aikovat opiskelijat. Autonomisessa Suomessa pidettiin tärkeänä omien juurien löytämistä ja kansallishengen nostattamista. Tässä työssä oma kieli oli sekä päämäärä että väline.

Suomen nousua akateemiseen maailmaan helpotti se, että kansanrunous ja kansankulttuuri olivat kansainvälisesti muodikkaita tutkimuskohteita. Ensimmäinen lehtori Carl Niclas Keckman oli Elias Lönnrotin ystävä ja avustaja, joka käytti kansanrunoja myös oppimateriaalina. Oppilaista etevin oli Matias Aleksanteri Castrén, josta myöhemmin tuli tunnettu tutkimusmatkailija ja vuonna 1851 suomen ja sen sukukielten ensimmäinen professori. Castrénin professuurin myötä suomen kielestä tuli akateeminen tutkintoaine.

Kaisa Häkkinen

Kun opiskelijoita oli vähän, opettajat tunsivat jokaisen henkilökohtaisesti. Tärkeimmät tentit olivat suullisia kuulusteluja, jotka saattoivat kestää tuntikausia. Usein tiedot todettiin kuitenkin riittäviksi pelkästään keskustelujen perusteella. Täsmällisiä tutkintovaatimuksia ei ollut, vaan professorit saivat päättää niistä itse. Etenkin Castrénin seuraaja Elias Lönnrot tunnettiin lempeänä tentaattorina, jolle kelpasi melkein mikä tahansa, kunhan oppilaalla oli aito kiinnostus suomen kieleen. Sen sijaan hänen jälkeensä professoriksi tullut August Ahlqvist tiukensi vaatimuksia huomattavasti.

Professorit ja lehtorit huolehtivat opiskelijoista myös vapaa-aikana. Heitä kutsuttiin koteihin teetä juomaan ja keskustelemaan, ja kaukana asuvat opiskelijat saattoivat päästä myös juhlapyhien viettoon, jos heillä ei ollut tilaisuutta matkustaa kotiinsa. Ei ollut harvinaista sekään, että professori otti lahjakkaan opiskelijan henkilökohtaiseksi assistentikseen, joka sai asunnon ja ylläpidon professorin kotona ja sitten autteli tarpeen mukaan aineistojen keräämisessä, järjestämisessä, oikoluvussa ja muissa tehtävissä. Erityisen läheiset oppilaat saivat luvan kutsua professoriaan ”sedäksi” ja puhutella häntä kolmannessa persoonassa. Naispuolisia vaihtoehtoja ei tarvittu. Vaikka opiskelijoiden joukkoon ilmaantui naisia jo 1800-luvun lopulla, kaikki alan professorit olivat miehiä 1960-luvulle asti.

Suomen kielen opintojen ydinalueita olivat kielioppi, kielihistoria ja kansankielen kuvaaminen. Murreaineiston keräämiseksi järjestettiin suuria hankkeita, ja opiskelijoiden kesäloma vierähti usein kotipaikkakunnalla tai muussa sopivassa maalaisympäristössä murresanojen keruussa. Vanhaan kansankulttuuriin perehtymistä pidettiin tärkeänä, koska sanoja ja asioita oli muuten mahdotonta ymmärtää täydellisesti. Suomen itsenäistyttyä kansalliset hankkeet saivat entistä suuremman painoarvon, koska niiden avulla luotiin ja vakiinnutettiin omaa henkistä kulttuuriperintöä. Toisaalta myös kirjakielen kehittämisen ja normittamisen arvo ymmärrettiin. Suomen murteiden sanakirjan ja Nykysuomen sanakirjan toimittamisesta tuli suurhankkeita, joihin kytkettiin suuri osa sekä fennistiikan tutkijoista että opiskelijoista vuosikymmenien ajaksi.

Opetus alkaa Turussa

Helsingin yliopiston hegemonia suomen kielen ainoana akateemisena auktoriteettina päättyi, kun Turun Suomalainen Yliopisto perustettiin vuonna 1920. Sisällöllisesti ero ei ollut suuri, sillä Turussa noudatettiin Helsingin malleja ja suuri osa henkilökunnastakin tuli Helsingistä. Tärkeä erottava tekijä oli kuitenkin kieli. Helsingissä opetuksen ja tutkimuksen pääkielenä säilyi ruotsi 1930-luvun loppupuolelle asti, mutta Turun yliopisto perustettiin nimenomaan maailman ensimmäiseksi suomenkieliseksi yliopistoksi. Suomen kieli oli alusta lähtien sen tärkeimpiä oppiaineita. Toinen merkittävä ero oli se, että kun Helsingissä suomi ja suomalais-ugrilainen kielentutkimus olivat 1800-luvun lopulta lähtien olleet erillisiä oppiaineita, Turussa ne kuuluivat saman oppituolin alaisuuteen. Tosin sitten professorista riippui, minkä verran mitäkin opetettiin. Pienessä yliopistossa myös yhteys lähiaineisiin kuten kansatieteeseen ja kotimaiseen kirjallisuuteen säilyi kiinteänä.

Sotien jälkeen oppiaine alkoi kasvaa. Aiemmin Turussa oli ollut professorin lisäksi vain yksi dosentti ja jokunen tilapäinen opettaja, mutta nyt perustettiin uusia virkoja. Oppiaineesta tuli laitos. Myös teknologian kehitys loi uusia mahdollisuuksia. Mikrofilmauksen ansiosta Turkuun saatiin kopioita Helsingin valtavista aineskokoelmista, ja äänen tallentaminen tuli entistä helpommaksi, kun käyttöön tulivat kannettavat nauhurit. Turun yliopiston valtakunnalliseksi tehtäväksi tuli lounaismurteiden keruu ja tallentaminen. Nauhoittaminen ja litterointi olivat tärkeä osa opiskelua, ja opinnäytteiden aiheetkin löytyivät usein aineskokoelmien piiristä.

Kohti nykyaikaa

Todellisia muutoksia opintojen sisällössä alkoi tapahtua 1960-luvulla, joka tunnetaan ylioppilasradikalismin aikana. Etenkin Helsingin yliopistossa opiskelijat järjestäytyivät, alkoivat tehdä kriittisiä kyselytutkimuksia opintojen sisällöstä ja opettajien pedagogisista taidoista. Samalla kerättiin muutos- ja parannusehdotuksia. Kansankulttuuri heitettiin romukoppaan ja tilalle vaadittiin ja osittain saatiinkin modernia angloamerikkalaista lingvistiikkaa, joka sotien jälkeen oli tiedemaailmassa syrjäyttänyt vanhan saksalaistyyppisen tutkimusperinteen. Yleinen kielitiede tuli uudeksi oppiaineeksi ensin Helsingin yliopistoon ja hieman myöhemmin myös Turkuun. Tosin Turussa oli harjoitettu yleistä kielitiedettä jo aiemmin erityisesti fennistiikan ja fonetiikan puitteissa. Hyvänä tukena oli Åbo Akademi, jossa tekstilingvistiikan tutkimusta tehtiin englannin, ruotsin ja suomen kielen yhteistyönä.

Turussa muutokset sujuivat rauhallisemmin kuin Helsingissä. Joka tapauksessa uutta oli se, että opintosuorituksia alettiin täsmällisesti kuvata ja mitoittaa opintoviikkoina ja että myös opiskelijat pääsivät mukaan asioiden viralliseen valmisteluun ja päätöksentekoon. Opiskelijoiden oikeusturva parani ratkaisevasti, kun heidän ei enää tarvinnut olla itsevaltiaan professorin armoilla. Oppiaineiden yhteistyötä tehostettiin perustamalla koulutusohjelmia ja järjestämällä yhteisiä yleisopintoja. Opiskelijat perustivat omaksi yhdyssiteekseen ja taustatuekseen ainejärjestöjä. Myös opiskelijoiden taloudellinen asema koheni valtakunnallisen opintotukijärjestelmän perustamisen myötä. Ensin tulivat valtion takaamat opintolainat ja sitten myös verottomat opintorahat, asumislisät ja ateriatuet.

Jo 1960-luvun loppupuolella Turun fennistiikassa alkoi tietokoneaika, kun Osmo Ikolan johdolla perustettiin Lauseopin arkisto. Samaan aikaan Helsingissä vielä kerättiin muoto-opin arkistoa perinteisiä sanalippuja käyttäen. Turussa oltiin edistyksellisiä myös muissa suhteissa. Sukupuolten akateeminen vuorovaikutus sujui joustavammin kuin hierarkkisessa Helsingissä, ja naistutkijoilla oli mahdollisuus sekä osallistua tasaveroisesti keskusteluihin että edetä tieteen korkeimmille huipuille asti. Ensimmäinen vakinaisesti nimitetty naisprofessori saatiin alalle vuonna 1967, kun Eeva Kangasmaa-Minnistä tuli Turun yliopiston suomen kielen apulaisprofessori.

Vaikka 1970-luvulla toteutetut opintojen uudistukset olivat perusteellisia, niiden tulokset eivät jääneet pysyviksi. Laitosten ja oppiaineiden rajoja on senkin jälkeen muutettu moneen kertaan, koko tutkintorakenne on uudistettu ja sisältöjä on vaihdettu ja tarkistettu useaan otteeseen. Suomen kielen arvostus ei suomalaisessa yhteiskunnassa ole enää samalla tasolla kuin se oli kansallisen kulttuurin kulta-aikoina, mutta toisaalta suomen opettaminen toisena ja vieraana kielenä on synnyttänyt uudenlaista kysyntää fennistiikan alalle. Pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien kieliongelmat ovat havainnollinen esimerkki siitä, miten kielitaito tai sen puuttuminen vaikuttavat ihmisen elämäntilanteeseen ja tulevaisuuteen. Tehtävät siis muuttuvat, mutta fennistejä tarvitaan jatkossakin.

Kaisa Häkkinen, emeritaprofessori

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)