Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Edistyksen alttari

ikea_kauhu

Kyllähän te kaikki tiedätte Ikean. Se massiivinen muovikompleksi täynnä kulutusvimman valtaamia lapsiperheitä, krääsähyllyköiden sokkeloita ja sisustusratkaisujen mikrokosmoksia. Toinen toistaan älyvapaammat ruotsalaisnimet keimailevat hintalappujensa suojissa, tyhjänpäiväisinä ja arkisina kuin halvat lihapullat. Sikäli kun ette vielä sattuneet huomaamaan, minä en pidä Ikeasta. Joka paikkaan mokoman nurkanvaltaajan täytyykin lonkeronsa kurottaa. Meillä on jo markkinatalous, eikä tänne kaivata enää yhden yhtä pisaraa yleispohjoismaista hegemoniaa! Pysyköön tontillaan, sanon minä.

Siellä minä kaikesta vastenmielisyydestäni huolimatta seisoin, Raision Ikean parkkipaikalla. Olin muuttanut hiljattain Turkuun opiskelemaan. Syksy eteni vääjäämättä, eikä yksiöni ankeutta lainkaan auttanut sisustuksen karuus. Asuntoni oli tosiaan melkoinen luuranko: kotipaikkakunnalta raahattu kapea sänky ja kaikenlaisen roinan laskupaikaksi päätynyt tv-taso olivat ainoat varsinaiset kalusteet. Olihan edellinen vuokralainen tietysti jättänyt minulle myös keittöjakkaran, jolla seisten saattoi vaientaa liiankin virkaintoisen palovaroittimen. En epäile, etteikö joku olisi kokki syntyessään, mutta yksin Saarioinen tietää, minkä einesruokien jumalan äpärälapsi minä olen.

Odottelin tuttavaani saapuvaksi kylmästä hytisten. Olin onnistunut kastelemaan tennistossuni jo kävellessäni kauppatorille, ja tietoisuus vaatekerrosteni ohuudesta kurjisti oloani entisestään. On tämäkin, ajattelin. Opiskelijariennoissa tavattu uusi tuttavuus nimeltä Ossi oli ensin ehdottanut reissua huonekaluhankintojen ihmemaahan, eikä häntä sitten näkynyt missään. Pitikin mennä avautumaan tupakkapaikalla asumiseni kurjuudesta. Voi laskuhumalaa, ja toisaalta, voi laiskuuttani panostaa arkeen. Ryhdistäydyin hieman ja pyyhkäisin sateen liiskaamat etuhiukset silmiltäni. Hyvähän se olisi panostaa elämänlaatuunsa, vaikka sitten sosiaalisen paineen tekohengittämänä. Ossi saapui paikalle seuraavalla bussilla.

Varsinainen ostosreissumme, kuten sen muistan, alkoi keveällä rupattelulla. Mikään ei vielä tuolloin  ennakoinut seuranneita piinallisia käänteitä. Rupattelimme kevyesti syksyn kulusta ja oppilaitostemme eroavaisuudesta. Ossi opiskeli ammattikorkeakoulussa, minä yliopistossa. Molemminpuolinen naljailu piristi ja tuntui terapeuttiselta omien opiskelijaporukoiden tiiviyden jälkeen. Harmistukseni unohtui nopeasti, enkä jaksanut edes udella Ossin myöhästymisen syytä. Oli niin monin verroin hauskempaa pyrähdellä keittiöunelmasta toiseen ja veistellä lapsellisia heittoja esineistä ja siitä, miten ne kulloinkin muka ilmensivät ruotsalaisuutta. Unohdin hetkeksi tavarataloa kohtaan tuntemani vastenmielisyyden ja eläydyin keskivertokuluttajan rooliin. Aina silloin tällöin mukaani tarttui jokin näennäisen hyödytön, mutta sitäkin hilpeämpi pikkuesine tai keittiötarvike. Ossista kuoriutui esiin melkoinen maailmanpelastaja. Ei ollut väliä, oliko tuotteessa muovisia osia vai oliko se täysin muovista tehty. Kaikki materiaali, joka voitiin korvata kierrätysmateriaaleilla, tuli korvata niillä. Hymähdin moiselle aktivismille, vaikka toisaalta näinkin siinä piilevän totuuden. Ihme juttu joka tapauksessa, olisimmehan voineet mennä vaikka kierrätyskeskukseen tai kirpputorille etsimään ratkaisua asuntoahdinkooni.

Seuraavista tapahtumista kertominen on hankalaa, sillä muistikuvani ovat katkonaisia ja kietoutuneita ahdistukseen ja suruun. Kaikkiin kysymyksiini en saa ehkä koskaan vastausta, ja mielenrauhani elpyminen tulee kestämään pitkään.

Aikamme huonekaluja katseltuamme olimme Ossin kanssa päätyneet tutustumaan astioihin. Eipä minulla liiaksi ollut niitäkään, ja eksyin joksinkin aikaa hamstraamaan erilaisia juomalaseja ja sievästi muotoiltuja lautasia. Halvat viini- ja olutlasit eivät ehkä olisi puristisimpien nautiskelijoiden mieleen, mutta tulevaan renttuimagooni ne sopivat täydellisesti. Hykertelin mielessäni tovin, kunnes ymmärsin jonkin olevan vialla. En tarkalleen tiedä, koska se oli tapahtunut, mutta Ossi oli hävinnyt tyystin näköpiiristäni. Aluksi en pitänyt sitä kovinkaan hälyttävänä; kyllähän aikuinen ihminen osaa itsestään huolen pitää. Ennen pitkää minut kuitenkin valtasi huoli. Etsiskelin Ossia osaston toisensa jälkeen tuloksetta, kunnes käännyin vartijoiden puoleen. Tapahtunut vaikutti järjettömältä. Poliisi kutsuttiin paikalle, eikä edes virkavalta kyennyt jäljittämään kadonnutta tuttavaani. Palasin kotiini iltamyöhällä järkyttyneenä ja kyyneleitä nieleskellen. Ostokseni unohtuivat jonnekin hehtaarihallin kätköihin.

Kohtalokkaasta kauppareissusta on kulunut nyt muutama viikko. Kadonneesta, lyhytikäiseksi jääneestä tuttavuudestani ei ole kuulunut kerrassaan mitään levottomia huhuja lukuun ottamatta. Postiluukun kolahdus herättää minut horteestani. Vääntäydyn katsomaan, mitä minulle tänään syydetään. Mainoksia, pikaruokaravintoloiden tarjouskuponkeja ja uusi ylioppilaslehti. Nappaan lehden ja silmäilen samalta seisomalta kannen otsikot. ”Uuden opiskelijan muistilista”, jaahas. Varsin mielenkiintoiselta vaikuttava katsaus turkulaisiin uuden polven taiteilijoihin. Eräs otsikko saa minut huvittuneeksi. ”3d-printtauksen eettiset kysymykset: mitä biomassan käyttö uusiomateriaalina tarkoittaa?” Tirskahdan mokomalle insinöörifantasialle, viskaan lehden lattialle ja rojahdan Ikean sovittelevana eleenä lähettämän nahkaisen OSCAR-nojatuolini uumeniin.

Atte Huhtala

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)