Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Silmät kiinni ja pää edellä

Kävin aikanani läpi varsin mutkittelevan humanistisen opintopolun Turun yliopistossa. Siihen kuului muun muassa kanditutkielma suomen kielestä sekä gradu sukupuolentutkimuksen oppiaineeseen. Jossain välissä siellä oli taidehistoriaa, ranskaa ja kirjallisuuttakin.

Valmistuin keväällä 2011 ja kesän ajan hämmästelin hiljaa tulevaisuuttani. Tuntui, etten seitsemän akateemisen vuoden jälkeen osannut mitään.

Pedagogisia olin joskus harkinnut pienen hetken, mutta ajatus paluusta koulumaailmaan ahdisti liikaa. En halunnut enää olla missään tekemisissä koulujen kanssa. Tein satunnaisia lehtijuttuja, mutta niillä itsensä elättäminen olisi vaatinut muun muassa asunnosta ja ruuasta luopumista. Väitöskirja? Tuskin.

Pyörin hermostuneena lähtöruudussa, enkä tiennyt minne pitäisi mennä, mitä pitäisi tehdä. Lähetin työhakemuksia joka suuntaan, mutta mikään ei tarjonnut poispääsyä vastavalmistuneen epämääräisestä tyhjyydentunteesta. Tein sijaisuuksia päiväkodissa ja olin kauempana omalta osaamisalueeltani kuin koskaan sitä ennen.

Sitten eräs läheinen ihminen tajusi kysyä, mitä todella tahdoin tehdä. Vastasin yhtään miettimättä, että tahdoin kirjoittaa. Mikset sitten kirjoita, kysyi tuo läheinen ihminen.

Aloin kirjoittaa. Määrätietoisesti istuin joka aamu koneen ääreen, kun silloinen puolisoni lähti töihin. Lopetin, kun ovi kävi iltapäivällä uudestaan. Kahdessa kuukaudessa minulla oli käsikirjoitus, jonka lähetin kaikkiin kustantamoihin, joiden yhteystiedot löysin.

Kului puoli vuotta. Sain muutaman hylkäyskirjeen. Odotin. Hoidin lapsia. Palelin puistonlaidalla. Niistin loputtomasti räkää valuvia neniä. Vaihdon elämäni ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan vaipan.

Sitten puhelin soi.

Se oli kustantamo, joka tahtoi julkaista käsikirjoitukseni. Muistan, että itkin.

Vuosi siitä, kun käsikirjoitus lähti käsistäni maailmalle, se julkaistiin kirjana. Sitä myytiin joitakin satoja ja lasken, että sen suurempaa lottovoittoa en tässä elämässä enää voi odottaa. Kirjan julkaisu ei kuitenkaan vienyt kuin yhden askelman ylöspäin. Sain muutaman apurahan, joiden turvin elin aina hetken eteenpäin ja saatoin jättää nenien niistämisen toistaiseksi.

Noin vuosi sitten olin jälleen vailla mitään pysyvää. Minulla oli kaksi valmista käsikirjoitusta, mutta kustantamo jarrutteli. Silloin löysin sattumalta työvoimatoimiston sivuilta kurssi-ilmoituksen.

Pelinkehittäjäkoulutus. Jyväskylässä. Kaupungissa, joka oli täysin vieras ja ymmärrykseni mukaan tavattoman kaukana. En miettinyt vaan hain.

45 hakijaa, joista 12 valittiin. Minä en ollut koodannut ikinä ja graafinen osaamiseni rajoittuu vesiväreihin. Osaan melkein käyttää Wordia ja Facebookia ja selvästi puhua itseni minne vain, koska kuukausi hakupapereiden lähettämisen jälkeen istuin jyväskyläläisessä yo-kylässä, soluhuoneessa, jossa oli runkopatja ja tyhjä vaatekaappi. Likaisesta ikkunasta näki, että joku naapuri oli heittänyt televisionsa ulos ikkunasta. Satoi keväistä tihkua. Matkaa solusta koululle oli seitsemän kilometriä ja kotiin reilut 300 kilometriä.

Silloin ensimmäisen kerran mietin, että mitä minä oikein olen mennyt elämälleni tekemään.

Edessä oli kahdeksan kuukautta, jotka muuttivat aivan kaiken. 12 ihmistä, joista ainoastaan minä en osannut valmiiksi mitään. Paitsi kirjoittaa ja kertoa tarinoita. Se riitti. Puskin itseni läpi kaikesta, mitä kurssi työnsi eteen: JavaScriptin, 3ds Maxin, Unity-pelimoottorin ja versionhallinnan.

Pyysin apua jatkuvasti. Vaadin, että opettaja tulee viereeni istumaan ja näyttämään kaiken alusta. Purin hampaita yhteen ja päätin olla häpeämättä sitä, etten osaa. Sain harjoittelupaikan ja tein neljä kuukautta töitä pelifirmoille turkulaisessa yrityshautomossa. En joutunut koodaamaan tai taistelemaan 3D-mallinnuksen kanssa. (Yritin vapaaehtoisesti pari kertaa molempia. Kumpikaan kerta ei päättynyt hyvin.) Sen sijaan sain kirjoittaa tiedotteita, sähköposteja ja ennen kaikkea tarinoita.

Marraskuussa seisoin Jyväskylän matkakeskuksen edessä ja odotin bussia. Repussa oli kurssitodistus ja makuupussi, päässä kurssin päätöskaljojen jättämä krapula. Minulle oli vastikään myönnetty apuraha pelikäsikirjoitusta varten. Olin saanut paitsi ystäviä, myös pyynnön tulla mukaan tekemään uutta peliä.

Vuoden kuluessa siitä, kun yhtään miettimättä laitoin hakupaperit Jyväskylään, olen ollut mukana tekemässä kaikkiaan viittä eri pelikäsikirjoitusta ja näillä näkymin kirjoittaminen jatkuu. Olen pitänyt luentoja pelien käsikirjoittamisesta ja vähitellen hyväksynyt sen, että elämää ei ihan oikeasti ja todella voi suunnitella. Kaikki voi muuttua koska vaan ja sille pitää olla avoin. On uskallettava mennä outoihin paikkoihin (kuten Jyväskylään, jossa siskoni mukaan asuu menninkäisiä) ja täytyy uskoa siihen, että oma osaaminen on arvokasta ja se riittää.

Ohjeeni siis teille, suloiset, lahjakkaat fennistit:

Te osaatte jotain, mikä ei ole kaikille itsestäänselvyys. Vaalikaa omaa osaamistanne. Arvostakaa sitä. Selvittäkää, mitä tahdotte tehdä ja muistakaa, että oli päämäärä mikä hyvänsä, sinne on edettävä askel kerrallaan eikä turhia askeleita olekaan. Mikä tahansa taito tai kokemus voi myöhemmin osoittautua tärkeäksi. (Vai mitä sanotte tästä: Ensimmäinen kirjoittamani peli, joka julkaistiin, oli point and click –peliksi naamioitu runoanalyysi Poen Korpista!)

Ja ennen kaikkea, mitä (työ)elämään tulee:

Tehkää ensin, miettikää sitten. Universumi kyllä pitää teistä huolen.

Lotta-Liisa Joelsson

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)