Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Kaarinan nuorisoteatteri: Sininen aurinko
11179856_10152828467568097_1551356088_o

Kuva: Mikko Vihervaara

Kaarinan nuorisoteatteri on tarttunut arkaan ja pelottavaan mutta tärkeään aiheeseen. Parhaillaan Kaarinan nuorisoteatterin ohjelmistossa oleva Sininen aurinko kertoo erilaisten 2000-luvun Afganistanissa asuvien naisten tarinan. Terhi Tuomisen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä seurataan afganistanilaisten nuorten Jamilan, Annisan, Masoodan ja Faridan elämää.

Vaikka Lähi-itä esiintyy maamme tiedotuskanavissa usein ja saamme jatkuvasti ajantasaista tietoa Lähi-idän tilanteesta, suomalaiselle saattaa silti olla hämärän peitossa, millaista Lähi-idässä asuvien elämä oikeasti on. Sininen aurinko paljastaa, kuinka erilaisesta kulttuurista Afganistanissa esimerkiksi Suomeen verrattuna on kyse: monet meille päivänselvät asiat saattavat olla afganistanilaisilta naisilta kokonaan kielletty. Afganistanissa koraani − tai tarkemmin sanoen tapa, jolla sitä tulkitaan − määrittelee kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet, ja naiset ja miehet ovat lain edessä hyvin erilaisessa asemassa. Toisin kuin miehet naiset eivät voi vapaasti käydä koulua ja opiskella, vaan naisten opiskelu on hyvin rajoitettua, eivätkä naiset saa julkisesti pukeutua oman halunsa mukaan, vaan heidän on pukeuduttava burkaan. Tällaiset rajoitukset voivat tuntua kaukaisilta ja vierailta ajatuksilta meidän kulttuurissamme kasvaneelle. Ainakaan itse en näytelmää katsoessani voinut lakata ihmettelemästä, että näytelmän kuvaamassa maailmassa on kyse nykypäivästä eikä tsaarin ajoista.

Toisaalta jotain samaa esityksen kuvaamassa afganistanilaisessa kulttuurissa on meidän kulttuuriimme. Esityksessä on erotettu selvästi vanha ja uusi sukupolvi, ja samoin kuin länsimaissa myös Afganistanissa uusi sukupolvi, jota Sinisessä auringossa edustavat nuoret naiset, on uudismielinen ja haluaa kyseenalaistaa vanhat tavat ja perinteet. Päinvastaisesti vanha sukupolvi − tyttöjen äidit − haluaa tehdä asiat kyseenalaistamatta, niin kuin ne on aina ennenkin tehty.

Afganistanilaista tyyliä ja tunnelmaa on luotu näytelmään muun muassa roolivaatteiden, kielen ja musiikin avulla. Kaikkiaan lavastus ja rekvisiitat ovat yksinkertaisia ja vähäisiä, mikä mielestäni toimii näytelmässä hyvin, ja näyttelijöiden yllä on koko esityksen ajan pitkät mekot, joista roikkuu koruja. Visuaalista ilmettä luodaan myös erilaisin huivein ja hunnuin, joita näyttelijät kanniskelevat ja heiluttelevat eri kohtauksissa. Suuri osa taustalla olevista lavasteista, kuten kirjahylly kirjoineen, pysyvät staattisesti paikallaan eikä niitä huomioida mitenkään. Poikkeuksia ovat katosta roikkuva köysi, jota esityksen loppupuolella käytetään keinuna ja josta näyttelijät joissain kohdissa roikkuvat, ja hiekkaa sisältävä kirstu, joka muutamassa kohdassa avataan.

Musiikki on Afganistaniin sopivasti itämaista. Suurimmaksi osaksi musiikki ei ole elävää, mutta pari kertaa näyttelijät luovat äänimaisemaa soittamalla jonkinlaisia rumpuja (joita ei lavalla kertaakaan näy, vaan niitä soitetaan katsomon sivussa yleisön näkymättömissä). Kerran näyttelijät myös esittävät tekstinpätkän, johon on sovitettu moniäänistä laulua, josta en ole ihan varma, onko se itä- vai länsimaista − osin dissonoivaa joka tapauksessa.

Näytelmän kieli on todella maalailevaa, ja varsinkin uuden sukupolven vuorosanoissa on hyvin paljon adjektiiveja. Maan kurjista oloista huolimatta afganistanilaiset tytöt haluavat nähdä iloiset ja positiiviset asiat kurjuuden keskellä: vaikka elämä on vaikeaa, kukat ovat kauniita. Erityisesti yliopistosta haaveileva Jamila ei säästele kielenkäytössään leveitä, kirkasvärisiä pensseleitä. Hänellä on myös tapana liioitella, mikä käy ilmi esimerkiksi hänen repliikistään ”voisin lukea kaikki maailman kirjat”. Päinvastoin kuin nuori sukupolvi vanhan sukupolven edustajat haluavat ajatella realistisesti.

Vaikka esityksen aihe on tärkeä ja esitykseen on ympätty monia mielenkiintoisia näkökulmia ja teemoja, tekstin hallitsema kokonaisuus on melko raskas. Näytelmässä on hyvin paljon puhuttua tekstiä, niin monologeja kuin dialogeja, joten katsojan on keskityttävä koko ajan todella tarkasti. Esityksessä on kyllä fysiikkaa, mutta näyttelijöiden liike puheen aikana ja sen lomassa tuntuu välillä olevan irrallaan tekstistä, joten näyttelijöiden liikkuminen ei kevennä esitystä kovinkaan paljon. Näytelmä tuntuu myös pyörivän paikallaan. Esityksen ensimmäinen puolisko esittelee kaikki näytelmän teemat ja aiheet, eikä esityksen toinen puoliaika mielestäni tuo uutta näkökulmaa tai käännettä, joten esitystä voisi mielestäni tiivistää.

Parhaita puolia näytelmässä ovat mielestäni näyttelijät, jotka selvästi ovat perehtyneet afganistanilaiseen kulttuuriin ja esittävät roolinsa uskottavasti alusta loppuun. Nostan näyttelijöille hattua myös pelkästään siitä, että vuorosanoja on todella paljon.

Antti Ainola

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)