Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Häpeän äärellä

Vietin erään tammikuisen lauantai-illan Ylioppilasteatterin hämärässä Häpeän äärellä. Mitä kaikkea suomalainen voi hävetä? Mitä minä itse häpeän? Muun muassa näitä kysymyksiä mietin kotona valmistautuessani teatteri-iltaan. Lähdin tälle häpeäntäyteiselle elämysretkelle avarin mielin ja uteliain katsein. Tarinan opetuksena koin, että häpeän tunteesta voi päästä eroon tunnustamalla tuskansa ja myöntämällä heikkoutensa. Turha niitä luurankoja kaappiin on sulkea kummittelemaan, kun saman tilan voi täyttää paljon hyödyllisemmilläkin asioilla.

Näytelmä alkoi, ja alussa oli mölyävä joukko apinoita. Niille heitettiin makkara (perisuomalaisena vihanneksenakin tunnettu elintarvike), ja syntyi kiivas taistelu ravinnosta. Aloin vaistomaisesti rakentaa tästä aasinsiltaa suomalaisen kansakunnan huimaan selviytymistarinaan historiasta nykypäivään. Suomi niin sanotusti putosi puusta yhdessä silmänräpäyksessä, niin myös näyttämöllä, ja siirtyi nykyaikaan kertojan julistaessa jylhällä paatoksella Suomi-kuvaa ja suomalaisuuden syvintä olemusta kaikessa stereotyyppisyydessään. Kyllä se, arvon kansalaiset, yhä niin on, että “Made in Finland – ei Luoja laiskoja elätä”, ja pahempaan suuntaan ollaan menossa. Työttömyys, lisääntyvä köyhyys, vanhusten heikko asema ja yhteiskunnassa salakavalasti vellova epäluulo kaikkea uutta ja vierasta kohtaan, mainittakoon esimerkkinä vaikkapa suhtautuminen ulkomaalaisiin ja seksuaalivähemmistöihin, ovat suomalaisen yhteiskunnan tabuja ja häpeäpilkkuja. Apua ja mahdollisuuksia on kyllä tarjolla mutta ei välttämättä kaikille aivan samanarvoisesti. Rahalla tuntuu ihan liian usein olevan enemmän merkitystä kuin yksittäisten rivikansalaisten hyvinvoinnilla. Kenen tässä pitäisi hävetä?

Näytelmässä keskeisessä roolissa on vanhusten yksityisessä hoivapalveluyrityksessä työskentelevä rouva Halonen perheineen. Halosen mies on työtön, alkoholikin näyttäisi miehelle maistuvan, ja sekös kaikki hävettää rouvaa. Rouva yrittää sivuuttaa kylmästi ja painaa villaisella oman yksityiselämänsä häpeäpilkkuja, mistä palkkana ovat viileä piittaamattomuus ja henkinen teflonpinnoite. Oli miten oli, kulissit täytyy pitää pystyssä, hyvän omantunnon saa ostettua rahalla, ja ongelmat, kuten vaikkapa oman lapsen seksuaalinen suuntautuminen, voidaan lakaista pois mielestä maton alle, jottei vain tarvitsisi alkaa hävetä. Kaikesta huolimatta häpeä jäytää sisintä: “Mitähän muutkin ihmiset tästä oikein ajattelevat?“ Katsojana aloin yhdessä vaiheessa jo suorastaan kerjätä sitä hetkeä, kun perheen kulissit romahtavat lopullisesti ja se vähemmän miellyttävä totuus on kertakaikkisesti vain pakko myöntää ja hyväksyä.

Illan aikana käsitellään myös lapsettomien naisten perspektiivittömyyttä naiseuteen, kun vastassa ovat äitiyttä ja sen vuoksi paremmuuden tunnetta täynnä olevat superäidit. Eihän tästä maailmasta tietenkään ymmärrä yhtään mitään ennen kuin on synnyttänyt. Näytelmän kliimaksina nähdään yli kolmekymppisen, lapsettoman ja itsenäisesti ajattelevan naisen mahtipontinen avautuminen, joka esitetään erityisen mieleenpainuvilla saatesanoilla: “Yli kolmekymppisen naisen kohtu on kuin Talvivaaran sakka-allas: kaikkea sinne on ammuttu, mutta vain sakkaa tulee ulos.” Avautuminen helpottaa oloa. Ainakin hetkellisesti. Mutta entä sitten, kun ryhmän kollektiivisella avautumiskierroksella joku tunnustaakin yhtäkkiä tappaneensa jonkun? Miten siihen pitäisi suhtautua? Eihän nyt kaikkea sentään tarvitsisi julkisesti kertoa. Hyvänen aika, mainehan siinä menee, jos tunnustaa totuuden. Kenen nyt pitäisi hävetä?

Tarunomaista hohtoa näytelmään tuo, kun jostain ilmestyy aina toisinaan karpaasi, joka hiihtää pimeydestä kuin aave lipuen läpi näyttämön sahamusiikin soidessa taustalla. Sitä katsoessa tuntee olevansa pyhällä paikalla suomalaisuuden ytimessä. Mielestäni karpaasi muistuttaa erehdyttävästi entistä urheilun suurmiestä, hiihtokarpaasi Myllylää, joten alan oitis miettiä kyseisen urheilusankarin karua kohtaloa. Aktiiviura loppui dopingskandaalin takia, ja viina alkoi viedä miestä, niin kuin valitettavan montaa muutakin sammunutta tähteä tässä maassa. Näyttämöllä seisoskeleva humalainen herra Halonen näkee karpaasin Juha Mietona, ja tällä on hopeanväriset sukset. Hopea symboloi toiseksi jäämistä. Siis jäämistä, ei tulemista. Entä sitten? Ei hopea ole häpeä, paitsi Suomen kansalle. Kyllä hävettää jäädä toiseksi! Aina jostakin ilmestyy joku parempi, jonka jalkoihin jää. Häpeäkseni tunnustan itsekin ajattelevani liian usein tällä tavalla omassa yksityiselämässäni. Mutta kuten eräs minulle hyvin tärkeä henkilö kerran totesi, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta pitää aina muistaa, että kakkonen voi olla joskus myös ykkönen. Näillä mennään ja nostetaan perisuomalaisuuden tallaama itsetunto ylös syvästä kuopasta.

Näytelmän koskettavimmat hahmot kaikessa vastakohtaisuudessaan ovat muistihäiriöinen mummo virtsanpidätysvaikeuksineen ja räävittömine puheineen sekä vanhusten hoivapalvelun rouva Halonen. Toinen ei enää pysty olemaan mitään muuta kuin se, joksi on vanhuuttaan tullut, ja toinen teeskentelee ja peittelee todellisuutta rakentamalla kulisseja väen väkisin. Rouva Halonen esimerkiksi lukee jouluevankeliumin vain, koska niin kuuluu tehdä. Sama ulkokultainen asenne on nähtävissä myös hänen suhtautumisessaan vanhustenhoitoon. Joulupöydässä puuron ja evankeliumin äärellä koittaa tarinan loppuhuipennus, jonka jokainen saa käydä itse todistamassa paikan päällä.

Lopussa tunnelma on karnevalistisessa absurdiudessaan jo niin huipussaan, ettei voi enää kuin vain todeta, että eikö jokainen haluaisi tulla nähdyksi vain omana itsenään, sytyttää valot, katsella hetken aikaa ympärilleen kenties hieman avartuneemmin katsein ja hiipiä lopulta takaisin kotiin pitkin Turun öisiä katuja. Teatteri-ilta oli elämys, josta sai taas hieman ajattelemisen aihetta loppuelämää varten ja lisää hyviä syitä muistaa vilkaista välillä myös peiliin. Kiitos ja kumarrus. Tätä näytelmää ei tarvitse hävetä.

Kaija K.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)