Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Muusa

Kaksi vuotta sitten olit kävelevä matkaesite.

– Italiassa on paljon jäätelöä ja maailman kaunein hiekkaranta junamatkan päässä. Merivesi on turkoosia ja poukamaa reunustaa siniharmaat, paljasrinteiset kalliot. Sä voit tehdä siellä ihan mitä vaan, niin kuin mäkin, ja mä tiedän jo mitä mä haluan, mut mä tarviin sut sinne. Tuuthan mun muusaks, mun tarvii nähdä sut tai en voi olla itseni.

Yritin vedota siihen, etten tiennyt, mitä itse haluan.

– Älä huoli, kyllä sä ittes löydät. Italiassa on katukahviloita joissa miettiä elämää, jos sä jäät tänne niin sä et ehdi koskaan pysähtyä. Italiassa on aikaa ja Italiassa on aurinko, et sä tarvii mitään muuta. Mä olen Italiassa, sä tiedät että sä tarviit mua yhtä paljon kuin mä sua.

**

– Älä liiku kun mä piirrän sut eka.
Alkaa tulla kylmä ja hiekkaa on kynsien alla. Hauskanpito loppuu aina muiltakin inspiraation alla.
– Eikö me voitaisi mennä jo takaisin?

Aurinkokaan ei paista enää. Tuhahdat ja vasen suupielesi kohoaa ilkikurisesti. Hiekasta muotoiltu merenneidonpyrstö alkaa näyttää typerältä vartaloni jatkeena, äskeinen lapsekkuus ei ole enää hauskaa. Veden rajassa muutaman metrin päässä pieni tyttö tuijottaa minua. Lopettaisi, tuntuu kuin olisin näyteikkunassa. Viimein annat luvan nousta. Hiekka on kuivunut iholleni, mutta olen niin kylmissäni etten jaksa välittää. Kietoudun lempipyyhkeeseeni, siihen punavalkoraitaiseen jonka ostin kun muutin perääsi, ja rukoilen katseellani, että voisimme lähteä kotiin. Katsot kelloa, etkä hymyile vaikka annoin sinulle juuri taideteoksen.

– Viimeinen juna meni jo, sanot ja alat koota tavaroita. – Etsitään joku hotelli, kyllä me varmasti joku huone saadaan.
Vihaan vieraissa huoneissa nukkumista. Italiassa on pimeät yöt kesälläkin, ja nyt on sitäkin myöhäisempi. Alkaa jo hämärtää eikä rannalla ole valoja.

Hotellilla saamme ylimmän kerroksen huoneen. Vuoteessa on ruusukuvioiset lakanat ja muhkeat peitteet. Kylpyhuoneen oven ja lattian välissä on ammottava, musta rako, joka tuntuu imevän hiljaisuutta itseensä.
– Tilataanko tänne vai mennäänkö alas syömään? kysyt.
– Tilataan tänne. Mua vähän väsyttää, mutisen ja yritän tuntea oloni mukavaksi vieraanhajuisissa lakanoissa. En tavoita unen tunnelmaa.

Lähdemme seuraavana aamuna ensimmäisellä junalla takasin kaupunkiin. Viiletämme hiljaisina vuorenviertä pitkin, sillä uudet junat eivät kolistele. Ohitamme teollisuusalueen ja nousemme kyydistä, suutelet minua ja lähdet päinvastaiseen suuntaan galleriaasi. Minä kävelen kotiin vaikka olisi järkevämpää mennä linja-autolla. Matkaa on kilometrejä enkä nukkunut viime yönä.

Kerrostalon sisäpiha on noesta harmaa, sisäpiha on ahdas ja maa yöllisestä sateesta muhjuinen. Italiassakin tulee syksy ja se tulee pian. Tekee mieli peittää kasvot käsiinsä kun katson ylös asuntomme ikkunaan. Siitä ei näy läpi, lika on pinttynyt kalvoksi jota valo ei läpäise, vaikka minun syynihän se on. Silloin kun on pelkkää aikaa, on niin paljon aikaa, ettei sitä uskalla käyttää mihinkään, ettei se vaan lopu kesken. Rappukäytävän valo on taas rikki ja nousen pölyisessä hämärässä portaat asuntoon, jota en vieläkään osaa sanoa kodiksi. Tänään ajattelin vain ajatella, ja sitten huomenna tekisin jotain oikeaa.

Illalla silmäsi hehkuvat intoa.
– Näyttely alkaa muotoutua, tai enemmänkin, se alkaa olla muodossaan, höpötät samalla kun syöksähtelet pienessä keittiössä tasojen välillä ja valmistat pastakastiketta italialaisittain. Tekisi mieli pyytää jotain muuta ruokaa, mutta en kehtaa, kun en itse jaksanut valmistaa mitään päivällä.
– Sehän on kiva.
– Musta tuntuu, että siitä eilisestä piirroksesta tulee pääteos, kunhan mä saan sen hiottua. Mä sain sut jotenkin… jotenkin vangittua siihen! ilakoit. En halua koskaan nähdä näyttelyäsi, kirkkaasti valaistua, valkeata tilaa, jossa seinillä ei ole muuta kuin minä. Puhelimesi soi. Si, si, bravissimo, huudahtelet ja vesi alkaa kiehua. En ole oppinut sanaakaan italiaa.

– Niin mihin me jäätiin? kysyt hymyillen kun puhelu on loppunut ja spagetti on veden joukossa. Tulet lähemmäs, kutittelet kylkiäni ja painat rintaasi vasten.
– Onhan kaikki hyvin? kuiskaat ja sydämeni hyppää. Että osasit kysyä. Minun on lämmin ja taidan olla onnellinen.
– On, ihan mahtavasti. Vilunväreet kulkevat selkärangassa kun valehtelen.

Herään aamuun väsyneenä yksinäni. Teit myöhään töitä ja lähdit aikaisin töihin, niin kuin muulloinkin viime aikoina. Sängyn vierestä ikkunanraosta kulkeutuu sisään kirpeää syysilmaa. Raaputan ikkunan likakerrokseen kynnelläni kuvioita, joista muodostuu labyrintti, jonka keskipistettä on mahdotonta löytää. Sitä ei välttämättä edes ole. Kietoudun lakanaan ja nousen. Keittiössä huomaan, että kahvinpurut ovat loppuneet ja minun täytyy saada kahvia. Pukeutuminen on vaivattomampaa kuin muistin, eikä kahvilakaan maailman toisella laidalla.

Herrainpukimon näyteikkunassa mallinukeilla on tummat silmänaluset, nuket ovat väsyneet olemaan paikallaan. Seison mukaan ottamani aamukahvin kanssa niiden edessä ja olen jälleen lamaantunut. Lumelääkekahvi ei anna energiaa tänäänkään, enkä jaksaisi ajatella. Tekisi mieli jäädä tähän ja käpertyä nukkumaan. Käännän selkäni kauniiksi puetuille miehille ja katson edessäni soljuvaa skootterien virtaa. Täällä kaduilla ei ole koskaan hiljaista, italialaiset ovat intohimoisia ja äkkipikaisia, sadan auton torven pauhu ja puhelimiin huudetut keskustelut jatkuvat läpi vuorokauden. Haluaisin kaikkien pysähtyvän. Ohi ajaa hauskan näköinen nuori mies ja vislaa. Hymyilen refleksinomaisesti.

Jos olisin niin kuin elokuvissa, jättäisin menemättä ja jättäisin moniselitteisen lapun keittiön pöydälle. ”Anteeksi, en pystynyt, ethän vihaa”, kirjoittaisin siihen. Mutta sitten sinä tulisit surulliseksi, ja se olisi kauheaa.

Gallerian ulkopuolella on punainen matto ja muutama salamavalo. Ihmisiä ei ole tuhansittain, mutta kourallisia, ja tiedän että olet onnellinen. En kävele mattoa pitkin, kuljen seinän viertä ja pujahdan sisään oven tullessa kohdalle. Olet aulassa ottamassa vieraita vastaan, säteilet valoa ja hymyilet kuitenkin vain minulle.

– Ihanaa että oot täällä. Näytät niin kauniilta, kuiskaat korvaani. Laitoin päälleni ostamasi mekon, joka sopii minulle täydellisesti. Se on kiiltävä ja sileä ja jos pyörin, helma nousee korkealle ja minua alkaa pyörryttää. Halaan sinua, mutta vain hetken sillä sinun täytyy kätellä vieraita. Astun gallerian puolelle vedettyäni syvään henkeä ja uskallan katsoa itseäni. Suoraa edessäni olen minä rannalla merenneitona, kasvoillani onnellinen katse. Vasemmalla minä alastomana olohuoneen sohvalla, onnellisena, kahvilan terassilla muiden seassa, onnellisena. Minä onnellisena, onnellisena, onnellisena. Kavahdan naamiotani. Otan seinän viereltä pöydältä kuohuviinilasin ja juon sen nopeasti.

Minua huimaa ja etsin itselleni tuolin huoneennurkasta. ”Oneway ticket to Helsinki, please”, hoen mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen silmät suljettuina. Laukussa polttelee junalippu seuraavaan kaupunkiin, jossa on lentokenttä. Helsinkiin, ei takaisin. Olet huoneen toisella puolella ja etsit silmiäni, rukoilet tulemaan vierellesi. Nousen hitaasti ylös ja kävelen luoksesi vielä hitaammin, otan kädestäsi kiinni ja katson silmiisi.

– Mun täytyy mennä, kuiskaan ja painan katseeni lattiaan.
– Mitä, kulta? kysyt ja hymyilet valokuvaajalle.
– Otetaankin sellanen yhteiskuva, valokuvaaja sanoo englanniksi ja asettelee meitä innoissaan.
– En voi jäädä.
– Mitä sä oikein puhut, onko sulla paha olla vai mikä on?

Näytät surulliselta ja otteesi kädestäni heikkenee. En saa hengitettyä.
– Ei sittenkään mitään. Nostan katseeni ja hymyilen kuvaajalle, seuraavan päivän lehdessä on kuva kahdesta onnellisesta ihmisestä.

N. K.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)