Tunnustan. Olen nyt elänyt yli puoli vuotta kaukosuhteessa. Minun ja poikaystäväni välissä on 165,2 km eli tismalleen matka Turusta Helsinkiin. Vaikka kyseessä ei ole mannertenvälinen hc-rakkaustarina, kaukosuhteen kriteerit täyttyvät Urbaani Sanakirjan mukaan, jos osapuolet asuvat eri kaupungeissa, eivätkä näe joka päivä. Check.

Ennen nykyisen sydänkäpyni tapaamista, minulle oli juuri realisoitunut karulla tavalla, että kivoja poikia ei oikeasti kävele vastaan kuin Disney-elokuvissa. En siis antanut maantieteellisten pikkuseikkojen häiritä mahdollisuutta olla loistavan tyypin kanssa.

Kaukosuhteessa saa nauttia monista sinkkuuden eduista joutumatta kestämään sen haittapuolia. Kukaan ei ryöstä peittoa öisin ja saa mennä miten lystää. Kun on kerran viikossa (tai harvemmin) 24–48 tuntia yhteistä aikaa, ei toiselle viitsi kiukutella pienistä asioista. Ainiin, mainitsinko jo, että kukaan ei ryöstä peittoa öisin?

Kaukosuhteissa on muutenkin suositeltavaa carpe diem -henkeä: miksi stressata tulevaisuudesta kun voi nauttia tässä ja nyt? Toista osaa myös arvostaa aivan eri tavalla, kun näkee harvoin – yhteiset hetket tuntuvat erityisemmiltä. Pöytälaatikkopsykologin tutkintoni mukaan alkuhuuma kestääkin kaukosuhteissa pidempään, koska arjen realiteetit eivät lyö yhtä nopeasti kasvoille. Not bad.

Jotta teksti ei kokonaan kallistuisi hypetyksen puolelle, koen henkiseksi velvollisuudekseni mainita muutaman negatiivisen puolen. Kaukosuhde käy kukkaron päälle ja älä, älä missään nimessä riitele Facebookin tai WhatsApp -viestien välityksellä, se päättyy aina huonosti. Hyvän ystäväni viisaita sanoja lainaten: ”kaukosuhteet toimii, jos pelisäännöt on selvät ja luottamus satasessa. Paskaahan se on, kun toista näkee harvoin tai vaan Skypen kautta, mutta kyllä homman saa toimimaan. Jos suhde ei kestä kaukoilua, niin sitten sen ei ollutkaan tarkoitus kestää”.

Eeva Neuvonen

Kirjoittaja on journalismin opiskelija, jonka pitäisi saada VR:ltä alennusta jatkuvasta matkustamisesta.