Disney-uskonto, tuo 80-luvulla syntyneen naisen skitsofrenia

12.05.2013 at 21.23

Kun minä olin nuori ja facebook vielä suhteellisen tuore ilmiö, tuolla nimenomaisessa sosiaalisen median valtakunnassa valtasi alaa ryhmien konsepti. Mistään ei tykätty, eikä mitään edes fanitettu. Kuuluttiin ryhmään. Mielellään humoristiseen tai ”humoristiseen”.

Oma suosikkini oli ryhmä nimeltä ”Disney gave me unrealistic expectations about men”. Juustoisesta mielikuvasta huolimatta tunsin löytäneeni elämälleni suunnan. Oi, virtuaaliyhteisö, joka puki sanoiksi ja selitti kaiken (siis KAIKEN) sen, mikä omassa rakkauskäsityksessäni oli pielessä!

(Ihan selvyyden vuoksi mainittakoon, että minä rakastan Disney-elokuvia. Siis rakastan, ilman minkäänlaista imperfektiä. Olen raskaan sarjan Disney-uskovainen ja fanina enemmän hard core kuin yksikään Belieber ikinä. True story.)

Ihmissuhdehistoriani pähkinänkuoressa: En ole koskaan seurustellut. Minulla oli poikaystävä sekä ala-asteella että yläasteaikana, mutta siis ihan oikeasti ja kunnolla seurustellut. Muutama vuosi sitten minulla oli melkein poikaystävä, mutta suhde kesti noin kaksi kuukautta. Muistaakseni saman verran, kuin suhde kesti yläastepoikaystävänikin kanssa. Sen sijaan että olisin seurustellut tai elänyt muutenkaan tavallista ja tasapainoista ihmissuhde-elämää, on valtaosa elämistäni vuosista kulunut tuskaiseen kaipaamiseen, täydellisestä rakkaudesta haaveiluun ja satoihin ihastuksiin.

Syytän Disneyä. Walt, sinä ruoja loit maailman, jossa täydellinen rakkaus on ihan tavoittelukelpoinen asia. Koita tässä nyt sitten olla tavallinen ihminen, kun sisimmässään haluaa olla tasan Jasmine-Belle-Ruusunen-hiton-Tuhkimo. Thank you Disney for pimpin’ my mind.

Disney-hypen kyljessä kasvaneena on oma ajatusmaailma muovautunut uskomaan kaunisteltuihin versioihin. Eikä siinä mitään, en minä haluaisikaan tyytyä ihan kivaan diplomi-insinööriin ja vakaaseen toimistotyöhön, mutta kyllähän se nyt jumalauta ottaa päähän huomata, että itseä häiritsee se seikka, että herätessään tajuaa, ettei edelleenkään ole Mikä-mikä-maassa tai edes Jylhäkalliolla. Disney-ilmiö on kasvattanut sukupolveni naisista vaaleanpunaista skitsofreniaa sairastavia haihattelijoita. Disney-tarinoiden siivittämänä kasvanut fiksu ja sivistynyt nainen sairastaa kroonista tyytymättömyyttä, koska hänen todellinen elämänsä on vain harmaa versio noista saduista. Jokainen päivä on ankara kohtaaminen hyisen todellisuuden kanssa, joka kylmyydellään vetelee vertoja Siperialle. Keskellä talvea.

hanskidisney1

hanskidisney2

Nainen, jonka ajatusmaailma on pienestä pitäen seurannut Walt-sedän propagoimaa reittiä ihmemaasta toiseen, on väkisinkin tuomittu elämään yksin ja tyytymättömänä. Äitini on sanonut, että minulle ei kelpaa kukaan. Äiti, olet oikeassa. Ei kelpaakaan. Ei ennen kuin aivoissani jokin sensori sanoo, että TÄSSÄ ON NYT SE ELOKUVARAKKAUS.

Että sitä odotellessa sitten vaan.

hanskidisney3

hanskidisney4

Ei tarvitse olla kovinkaan kouluttautunut tai luontaisesti lahjakas tajutakseen, että yhtälössä Turku = Atlantis on jokin pielessä. Pahasti.

Raivostuttavinta tässä satukirjarakkausilmiössä ovat tietenkin ne tyypit, jotka ovat (ainakin omasta mielestään) löytäneet ko. rakkauden elämäänsä. Tosi siistiä olla se oman elämänsä wannabe-Ariel, kun kaikkialta ilmestyy ällöttävän onnellisia prinsessankuvatuksia, joilla on kyljessään täydellisesti heille sopivat Ericit tai Aladdinit. Raivostuttavaa, minä sanon. Raivostuttavaa.

hanskidisney5

No ei nyt, kyllä mullakin ihan hyvin menee.

hanskidisney6

(Kuvat http://yourdisneyconfessions.tumblr.com/)

Vappu. “Jee.”

12.05.2013 at 21.23

Oi vappu, tuo turhista suomalaisista ryyppyjuhlista turhin! Pääsiäinen ja joulu voivat aina vedota uskonnolliseen taustaansa, ystävänpäivä ja halloween puolestaan siihen että ku amerikkalaisetki.

Mutta vappu? ”Työväen juhla.” Oikeesti? Eipä olisi suomalainen agraarikansa voinut paljon läpinäkyvämpää peitenimeä antaa operaatiolleen, jonka työnimenä on selkeästi ollut ”Keskivertopäivä, jona tavallinen duunari saa olla keskellä viikkoa kännissä hassu hattu päässä”.

Henkilökohtaisesti en pidä vappua juuri minään. Joulusta minulla on yllättävänkin paljon positiivista sanottavaa, pääsiäinen taas jää vuosi toisensa jälkeen lähes täysin noteeraamatta. Ystävänpäivä ja halloween ovat luonnollisestikin kaupallista paskaa, mutta ne ovat sentään rehellisesti ja avoimesti kaupallista paskaa. Ne huutavat hyvillä mielin, että ”tule ja pukeudu halpoihin naamiaisasuihin ja juo itsesi humalaan, EI SE HAITTAA SE ON IHAN OOKOO”, mutta vappu. Vappu käyttää törkeästi hyväkseen kansan keväthuumaa ja yleistä lempeyttä ja ujuttautuu rahvaan sekaan esittäen ”työväen ja ylioppilaiden juhlaa”, vaikka tosiasiassa se on tasan sitä samaa kaupallista paskaa.

Paitsi humalan osalta. Sitä pitää olla enemmän, kovemmin ja paremmin.

vappukieleke2

(Kuva: Fok_It/Joonas Rinta-Kanto)

Olen 25-vuotias. Olen ehtinyt nähdä 25 vappua. Niistä valtaosa on ollut hanurista. Pieni katsaus aikojen kultaamiin muistoihin, ja muutama satunnaisgeneraattorin valikoima otos menneiden vappujen tapahtumista:

Vappu 1992: Isoveljelläni oli todella hieno ja melko varmasti minuakin isompi foliopallo. Olin kateellinen, ja päätin lainata palloa, kun veljeni ei ollut näkemässä. Menin pallon kanssa ulos, ja se paska pääsi karkuun. Itkua, syytöksiä ja hampaidenkiristystä. Vielä tänä päivänäkin äitini uskoo, että päästin pallon tahallani karkuun.

Vappu 2003: Päärynäsiiderin juominen tuntui maailman tärkeimmältä asialta. Varsinkin vappuna, kun sai luvan kanssa olla hassu hattu päässä. Olin lapsi, joka oli jostain keksinyt vääristyneen minäkuvan aikuisesta naisesta, sekä harhaluulon siitä, että vanhemmat eivät tiedä, mitä heidän teini-ikäinen tyttärensä touhuaa. Join itseni päärynäsiideristä niin kovaan humalaan, että lopulta aiheutin lähes koko perheelleni pysyvät traumat tempauksellani. (Itsestäni nyt puhumattakaan. Olisi jo kymmenen vuotta sitten pitänyt oppia, että vappu on perseestä. Jos ei muusta niin edes em. tapahtumia seuranneesta, noin vuoden päivät kestäneestä kotiarestista. No, sen sentään opin, että päärynäsiideri on perseestä.)

Vappu 2009: Ensimmäinen opiskelijavappuni. Polleana sitä istuskeltiin auringonpaisteessa lähipuistossa, keltanokkainen ”turkulais”tyttö ja liuta uusia opiskelukavereita. Valitettavasti. kyseisellä asetelmalla on tasan yksi mahdollinen lopputulema: kokonaisvaltainen kreiseily. Kaiken sen kouhuviinin ja Twisterin yhdistelmästä huumaantuneena onnistuin kadottamaan paitsi oman itsekunnioitukseni myös silloisen poikaystäväkandidaattini ylioppilaslakin. Huomautettakoon, että kumpaakaan ei jälkeenpäin etsittäessä löytynyt.

Vappu 2010: Elämä heitteli, enkä halunnut jäädä selittelemään tätä uteliaille turkulaissieluille. Pakenin pääkaupunkiin. Vappu Helsingissä oli hyvin samankaltainen kuin Turussakin, enkä joutunut kohtaamaan suuria kulttuurieroja, sillä myös Helsingissä avainsanoja ja ihmismassaa ohjailevia mielitekoja tuntuivat olevan ”hassu hattu”, ”kuohuviini” ja ”aivovauriokänni”. Siellä kaikki vain oli vähän isompaa ja urbaanimpaa, puskapissattiin Mannerheimintien reunalle, meinattiin jäädä kännissä ratikan alle ja sitä rataa. Nämähän siis ovat juuri niitä hetkiä elämässä, kun omasta mielestäsi sinulla ollut hauskaa koko illan ja varsin riemukas juhlapäivä kaikin puolin. Seuraavana aamuna puhelimesta löytämiesi dokumenttien perusteella joudut kuitenkin toteamaan, että hauskuus on jossain vaiheessa vaihtunut itsesi suorittamaan sumuiseen kännitekstariahdisteluun ja yleiseen urpoiluun. Pääkaupungille sopivaan suuren maailman tyyliin illan lopputulos on kaiken lisäksi ollut se, että olet jostain syystä viettänyt turhan pitkän ajanjakson paketoituna serpenttiiniin, jota riemuksesi löytyy kengistäsi, hiuksistasi ja korvakäytävistäsi vielä juhannussunnuntainakin.

vappukieleke

Lohdutuksen sananen sinulle jo etukäteen, vappu 2014: odotukseni eivät ole turhan korkealla suhteesi. Anna tulla vaan. It’s on, bitch.

X ja Y

20.01.2013 at 07.17

Eikö todellisuus, jossa Coldplay on ikuisesti maailman paras yhtye, ole jollain hirvittävällä tavalla vinossa?


Tästä hetkestä alkaen olet maailmassa, joka loppuu vuoteen 2008. Tämä ei tarkoita jättiläismeteoriitin aiheuttamaa äkillistä planeetan alasajoa, ekokatastrofia, ydinsotaa tai muuta kuviteltavissa olevaa tuhokuvaa. Tässä blogissa aika on vain lakannut etenemästä, ja popkultturi on pysähtynyt lopullisesti vuoteen 2008. Tämän jälkeen ei enää ole tulossa yhtään mitään. Onko se hyvä vai huono asia? Päätä itse.

Coldplay, maailman suurin bändi, maailman paras bändi, maailman tavallisin bändi, maailman myyvin bändi, ihan sama: kyllä sinä tiedät, keitä Chris Martin ja kumppanit ovat, tai ainakin sinun pitäisi tietää, sillä mitään yhtä suurtahan ei enää voi tulla. Vuoden 2002 A Rush of Blood to the Head ja vuoden 2005 X&Y ovat pitäneet huolen siitä, että Suomessakin Coldplayn pehmytrock on saatettu lähestulkoon joka radiovastaanottimeen ja ilmeisen moneen levyhyllyyn.

Coldplayn tuotannosta minä omistan vain X&Y:n ja johtopäätöksen, että kyseessä täytyy olla hyvä yhtye. Se on kivaa kuunneltavaa, ja pakkohan sen on ollakin, sillä ei myyntimenestys oikein bändin ulkomusiikillisella kiinnostavuudella minkäänlaisessa kohumittakaavassa selity. Musiikista en kuitenkaan ajatellut tarinoida tämän enempää. Juuri sitä laajemmasta näkökulmasta eloon herää eräs teoria: uskallan väittää, että jos kuluvaa vuosikymmentä päästäisiin joskus jälkeenpäin tarkastelemaan etäämmältä, olisi Coldplay äärimmäisen hyvä ehdokas tyyppiesimerkiksi vuosituhannen alkua määrittävistä ilmiöistä.

Vuosikymmenelle ominaisen kulttuurin, jota keinotekoisempaa käsitettä tuskin löytyy, esittämisestä hyvä esimerkki löytyy aivan lähihistoriasta: BBC:n 70- ja 80-lukua tarkastelleet sarjat Life on Mars (2006–2007) ja Ashes to Ashes (2008 alkaen) ankkuroituivat nimensä mukaisesti David Bowien kyseisten vuosikymmenten tuotantoon. Mainiot sarjat välttäneelle kerrottakoon, että juonellisesti tarkastelu on toteutettu päähenkilön jumittumisella menneelle vuosikymmenelle. Coldplay ei ole 2000-luvun David Bowie, mutta mahdollisesti yhtä käyttökelpoinen osa sellaista ajankuvan koostamista, joka vuosikymmenestä toiseen muistaa vain sen, mikä on tarpeeksi pinnalla. Ajatusleikin tasolla siis 00-vuosikymmenestä kertovan jännärisarjan tulkinnan avain voisi hyvinkin löytyä X&Y:n kaltaisista nauhoitteista.

Onko tämä Coldplayn vuosikymmen? Ehkä. Tulevaisuus sen päättäisi ja nimeäisi, sikäli kuin kunnianosoituksella nyt mitään virkaa olisi. Jonkinlaisten muistisääntöjen kaltaisina työkaluina tällaisilla nimityksillä on kuitenkin enemmän käyttöarvoa, ja mitä enemmän ajatusta pyörittelen, sitä kätevämmältä tuntuu jäsentää aikaa juuri siten. Itse asiassa se on varmaankin yksi ihmiselle tyypillinen tapa käsitellä asioita.

Helsingin sanomat uutisoi 7.10.2008 Coldplayn valitsemisesta maailman parhaaksi bändiksi. Kuva hs.fi-sivustosta.

Coldplayn viimeisin albumi Viva la Vida or Death and All His Friends ja EP Prospekt’s March ovat muuten minulta vielä jääneet kokonaisuudessaan kuuntelematta. Seuraava blogimerkintä ei kuitenkaan kerro niistä, vaan jostain ihan muusta. Tervetuloa todellisuuteen, jota aivan hyvin ja kuvaavasti määrittää muun muassa se, että Coldplay on maailman paras yhtye. Ikuisesti.

Miten olla silkkii sun sylissäsi

19.11.2012 at 21.02

Tuskin ketään kiinnostaa, mutta aionpa olla ensimmäistä kertaa elämässäni ilman meikkiä seuraavat kuusi päivää. Et voi ymmärtää, jos et tarvitse arkeesi meikin sipaisua. Siisti meikki silottaa, piilottaa, pelastaa ja kaunistaa, ja sillä sipuli.

Samaan pystyy vain Sinun vierestäsi heräävä ja Sinusta hurmaantunut mies. ”Ei naisten tarvis meikata” ja ”nainen on kauneimmillaan herätessään ja ilman meikkiä”, sanovat miekkoset.

No totta kai naiset ovat ihanimmillaan aamulakanoissa, koska heräävät teidän miesten vierestä! Onnellisena ja lusikka-asennosta ja hyvällä tuurilla vielä aamustondiksen painautuessa alaselkään!

Kenen iho ei muka olisi silloin onnesta kirkas, pehmeä ja silkkii ?

Jokainen tietää sen olon, kun pumpulipeti kylpee viikonloppuna auringonvalossa, ja välillänne on aamu-utuista rakkaustunnelmaa. Onhan sillä nyt kaunistava vaikutus, herranpieksut. Näkisittepä miehet kolean yksiönsä suihkuun raahautuvan naisen naaman maanantaina kello 7. Se naama tarvitsee meikkiä, ja äkkiä.

Mutta siis säälittävät kuusi päivää. Tajusin sunnuntaiaamuna, etten ole kymmeneen vuoteen ollut niinkään lyhyttä aikaa au naturel. Kymmenen vuoden meikkivoidemäärästäni saisi koottua ehkä yhden Egypti-tason pyramidin. Ja yhden vielä isomman sfinksin.

Au naturel kuulostaa toki raikkaan ihanalta, mutta tosielämässä tällainen meikitön ja marraskuun kalpea Riikan naama näyttää kyllä aidoimmillaan ihan saatanan hirveältä. Näytän koulukiusatulta luonnonsuojelijalta. Näytän vätykseltä, vässykältä ja väljähtäneeltä. Näytän etäisesti myös petetyltä, jätetyltä ja huumeriippuvaiselta.

Samaan aikaan en näytä yhtään miltään. Ja olenhan minä jotain. Eli ilman meikkiä minä en siis ole minä. Tässä oli teille annos vuosituhannen naislogiikkaa.

Au naturel tarkoittaa projektissani nimenomaan meikittömyyttä, en minä nyt mitään feministin karvapeltoja ala kasvattamaan. En pese hiuksiani sadevedellä enkä kuori naamaani jalkakäytävän soralla. Pikemminkin tämä on puhdistus ja puunaus -viikko.

Tehohoidot, tehorasvat, tehovoiteet, purkit, pullot ja purnukat ovat asemissaan, valmiina taisteluun. Pieni kauneusarmeijani seisoo rinnallani tiukkana, mutta pehmentävänä ja tuoksuvana. Ai niin, voisin minä liikuntaakin lisätä. Tulee niitä endorfiineja ja muita ilopillerimekanismeja.

En lähde erittelemään iho-ongelmiani, mutta sanotaan näin, että ehkäisymenetelmän lopettaminen oli erittäin surkea idea. Ulkoilmavajeella, stressillä, univelalla, suklaalla ja meikkisuti-hygienialla saattaa olla toki arpansa tässä potissa. Olen jäänyt koukkuun meikkivoiteen tasoittavaan vaikutukseen, vaikka kyllä minä ilmankin meikkiä kehtaan tuolla mannuilla huidella.

Sunnuntai meikittömänä ei ollut mikään saavutus. Mutta maanantaiaamun luento oli jo nieleskelyn paikka.

MIKSI sinä hyvännäköinen kampus-ihastus olit aamuluennolla!? Et sinä ikinä ole! Miksi juuri tänään katsoit pitkään? Tai totta kai sinä katselit juuri tänään, näytinhän uskomattoman rumalta.

Miksi muuten tummat silmänaluset eivät ole vain tuossa silmien alapuolella, vaan sinertävyyttä on myös silmien sisäpielissä? Mikä vitsi tämä nyt on? Kuka siellä ihon alla sutii tuota väriä? Oletko kapinallinen pikkumaalari, josta kuvaamataidon opettaja ei tykännyt? Teet vähän omalla tyylillä, niinkö?

Käyn tahallani vähän ylikierroksilla. Ei tämä ole haaste eikä mikään. Toki nyt on vasta maanantai ja iltapäivä. Onneksi tällä viikolla on enää neljä luentoa, eli periaatteessa julkisia esiintymisiä ei edes ole. Treeneihin en meikkaisi eikä kirjastossa ole ollut ketään komeaa aikapäiviin. Minun ei tarvitse miellyttää tasaisella naamalla ja silmiä suurentavalla ripsivärillä yhtään ketään, ei edes omaa peilikuvaani. Tältä minä oikeasti näytän, joten tällä naamalla mennään.

Paitsi että pitäähän minun syödä joka päivä yliopiston ruokaloissa. Siellä olisi aina kiva näyttää kivalta. Niin ja perjantaina on työvuoro. Pitikö minun mennä muuten tiistaina sitsien emännäksi? Oi toivottavasti en törmää tällä viikolla Kopiokonemieheen.

Paitsi että totta kai minä törmään, varmaan jo huomenna. Elämäni on yksi farssi, tietäisittepä vaan kaiken. Ally McBealit ja Bridget Jonesit ovat fiktiivisiä olentoja, mutta minä olen ihan tosielämän fantastinen farssinainen.

Loppuun täytyy myöntää, että farssinainenkin haluaisi herätä vielä jonkun vierestä. Olisipa ihanaa, jos jonkun mielestä olisin kauneimmillani herätessäni. Kaipaan läheisyyttä.

Voihan kristus. Orastava joulu pehmentää näköjään aivoja. Huomasin ajattelevani äsken, että olisipa söpöä olla varattu. Mikä minua vaivaa?

No, puhdasta viikkoa kaikille,

toivottaa silkki-ihoon pyrkivä Riikka

Kyllähän Facebook vituttaa!

14.11.2012 at 20.50

Ah, sosiaalinen media, kuinka minua inspiroitkaan! Tuo jalo konsepti on tuonut arkisen urpouden ja yleisen tyhmyyden osaksi jokapäiväistä eloamme, ja äfbeetviittibloggailu rikastuttaakin nyky-yhteiskunnassa vallitsevaa trendiä mukaillen jokaisen pienen ihmissielun elämää päivittäin, paljon ja usein. Olen aiemmin kirjoittamassani tekstissä jo pureutunut siihen tosiasiaan, että blogit ovat paholaisen keksintöä. Blogit eivät kuitenkaan kosketa aivan kaikkea kansaa, sillä tarpeeksi suurella älykkyysosamäärällä varustettu jannu osaa olla sotkeentumatta blogeihin ja niihin liittyvään lieveilmiöön, tyhmyyteen.

Mutta Facebook, oi Facebook! Siellä pyörii kyllä ihan jokainen peruspelle tietyömiehestä yritysjohtajaan. Tämä tosiseikka tarjoaakin mitä hedelmällisimmän maaperän vitutukselle kasvaa. On pätemistä, tyhmyyttä, valitusta ja elvistelyä. Jos ketutusta saisi hankittua irtokarkkimaisesti kilohinnalla ja omien mieltymystensä mukaan, olisi Facebookin news feed karkkihylly vailla vertaa: jokaiselle löytyy jotakin, jokaista ärsyttää varmasti. Itselläni on keskimäärin 300 kaveria, ja tämän kokoiseen ihmismassaa sisältyy väkisinkin yksi jos toinenkin aivoja koetteleva valioyksilö. (Toim. huom. kyse on virtuaalisista kavereista luokkaa ”oltiin samassa koulussa ala-asteella”; oikeita ystävyyssuhteita suostui jutun kirjoittamishetkellä allekirjoittamaan noin 3 henkilöä tästä massasta.)

Naamakirjan jo hyvän aikaa olemassa olleesta ihmeellisestä maailmasta onkin mahdollista erotella muutamia ihmistyyppejä, jotka ovat tunnistettavissa luonteenomaisista tavoistaan nostattaa kanssaeläjiensä verenpainetta.

Elvis Etova osti just liput Roomaan ja Bahamalle ja Madonnan keikalle! Ihanaa päästä välillä tätä asuntoremppaa ja freelancerin arkea pakoon <3

Jep. Tämä kaveri on juuri se, joka pilaa oman ihan hyvin alkaneen joskin arkiselta vaikuttavan aamusi. Olit ihan tyytyväinen keskivertoelämääsi kunnes tämä oman elämänsä superstara avasi virtuaalisen suunsa. Tyyppi päivittää statustaan harvoin: hänen seinällään näkyvät vain (kalliisiin) tapahtumiin osallistuminen, (kalliiden) hotellien ihastelu paikan päältä ja (ihan helvetin kallis) uusi auto. Miksi sitä nyt näyttämään muille että on vain tavallinen kuolevainen, kun vaihtoehtona on elvistellä silloin tällöin keikkalipuilla ja lomakuvilla? Hän on juuri se, jonka päivityksille kaikki hänen 500 naamakirjakaveriaan huutavat kuolekuolekuolekuole ja jonka profiilikuvakansio koostuu neljästäkymmenestä samasta valkaistusta hymystä neljänkymmenen eri nähtävyyden edessä.

Jari-Pasi Proteiini-Läski tracked 2,5 km of walking with Heia-vitun-Heia  

Onko se nyt sitten ihme että väestö lihoo? Sen lisäksi, että nämä tosi siistit urheilusovellukset sulattavat päivityksille alttiiksi joutuvien viattomien aivot, saavat ne myös aikaan illuusion liikuntasuorituksesta. Jengi päivittää räkä poskella jotain kahden kilometrin kauppareissujaan ja luulee kuntoilevansa. Kun hei mä kirjasin sen ylös mun Sports Trackerilla ja julkasin vielä äfbeessäkin. Sivutuotteena syntyy läskihien lisäksi eetterin tukkiva turhien päivitysten tulva, ja näiden tyyppien päivityksiin tekisikin järjestäen mieli kommentoida jotain itsemurhakehotuksen ja tappouhkauksen väliltä.

Ja kyllä, sinä 20 kilometrin lenkkejä juokseva treenipätijä uppoat tasan samaan kategoriaan näiden jannujen kanssa. Juostu matka ei muuta päivityksen urpoutta millään tasolla.

Urpo Amis linkitti jonkun-niin-perhanan-hauskan-sivun kuvan. Hän myös kopioi pari hauskaa vitsiä seinälleen, koska jos hän ei tee niin, hänen hartain toiveensa ei toteudu. Horoskooppinsa hän jakaa kolme kertaa päivässä.

Turhaan esität ettet muka tiedä mistä on kyse. Varmana on sinunkin kaverilistallasi näitä tyhmiä alemman instituution ihmisiä, joita et vaan jostain syystä saa klikattua poistetuiksi. Et vaikka kuvat ovat seksistisiä, vitsit rasistisia ja kiertävät päivitykset niitä samoja, joihin itse olisit uskonut kolmannella luokalla.

Pikku Vaimo on touhunnut koko päivän lasten kanssa kaikkea ihanaa, onneksi ukko on poissa kotoa kun ei se mitään saa ikinä aikaan!!!

Ah, naamakirjaperheet. Jos nyt ihan yksissä tuumin sovittaisiin, että jos voit allekirjoittaa yhden tai pahimmassa tapauksessa useampia alla olevista väitteistä, katoat maailmankartalta. Lopullisesti.

a) Olet julkaissut jälkikasvustasi todisteita kansioon, jonka nimi on ”Pirkko-Liisa albumi nro 32” tai ”KULTA <3<3<3<3”
b) Olet tehnyt statuspäivityksen puolisosi ruumiintoiminnoista
c) Olet tehnyt statuspäivityksen puolisosi ruumiin toimimattomuudesta
d) Jaksat päivästä toiseen kertoa, mitä ruokaa teit ja minkä huoneen imuroit
e) Teit mielipidekyselyn parhaasta avioerojuristista tai ripulilääkkeestä. Molemmat puolisoasi ajatellen.

Hilma Hopealusikka kopioi tämän seinälleen, koska uskaltaa kertoa, että kaikki syöpäpotilaat haluavat parantua. Hän myös toivoo, että cp-vammainen saisi tavallisen elämän ja masentunut elämänhalunsa takaisin. Ja maailmanrauhaa.

Voi jumalauta! Tämä urpoporukka pääsee kyllä ehdottomasti facebook-kempojen kärkikastiin. Yhteistä näille ”jaan tämän seinälleni ja olen symppis ja haluan että syöpä paranee VOIMAHALI <3” -pelleille on yleensä se, että kukaan heistä ei henkilökohtaisesti tunne tai ole tuntenut yhtään syöpäpotilasta, kehitysvammaista tai masentunutta. Koska siinä tapauksessa nämäkin mikkihiiret ehkä (painotan, ehkä) tiedostaisivat yhden tai useamman seuraavista tosiseikoista: 1) syöpä ei parane yhdelläkään naamakirjan palstatilaa tuhlaavalla päivityksellä 2) cp-vammainen haluaa tavallisen elämän, ei jeesustelua sosiaalisessa mediassa 3) masentunut pitää kyseisiä noloja kirjoituksia lähinnä rienaavina, ei empaattisina.

Moon Maailmannapa Oho lunta?!? WOUUU VAALIT TÄNÄÄN!! Lady Gaga tulee Suomeen! Madonna ei tule Suomeen!

Siis vittu oikeesti. KAIKKI saavat tietää jossain vaiheessa, että ulkona sataa lunta. KAIKKI saavat tietää jossain vaiheessa, että vaalipäivä on tänään. Se, joka ehtii postaamaan asian ensimmäisenä facebookiin, ei saa minkään valtakunnan palkintoa. Kyllä, you heard it from me, ei saa. Eli lopeta.

Kirjoittaja on 24-vuotias suomen kielen opiskelija, joka joutuu päivittäin tekemisiin vähenevän fb-kaverimäärän kanssa.

(Kuvat http://funny-pictures.funmunch.com/facebook-pictures.html. Anonyymi profiilikuva-avatar tosin keikattu ihan Facebookilta iteltään.)

Miten olla helppo

14.11.2012 at 06.43

Otin suuria harppauksia ylä- ja alapään hyväksi.

Varasin kahden vuoden välttelyn jälkeen ajan hammaslääkäriin, koska suuni on totaalisen fucked up. Olen valmis vaikka riskeeraamaan vähäisenkin viehättävyyteni hammasraudoilla, mikäli vääräleukani sellaista tarvitsee. Kalusto on saatava kuntoon ennen kuin joudun naimamarkkinoille. Ja parempi ottaa raudat nyt, kun minulla on vielä huumorintajua. Ei suuni ulospäin näytä pahalta, mutta sisäinen kauneus vaatii rautaisia otteita. Ehkä. Raportoin sitten mitä Herra Pora tai Täti Reikä sanoo.

Ja sitten alakertaan. Ostinpa sitten geishakuulat. Viisitoista euroa. Tällä rahalla sain kaksi lilaa palloa ja, ikävä kyllä, turhautuneen mielen. En ole aiemmin tietoisesti treenannut lantionpohjalihaksia, vaan olen luottanut pilates-tuntien pinnistelyn vaikutuksiin. Ja taidan luottaa jatkossakin, koska mokomat pallot aiheuttavat typerän olon. En minä halua lähteä juoksulenkille tai hyppiä äksää muovipallot pillussa. (Anteeksi kielenkäyttö!) Tunsin oloni urpoksi. Sitä paitsi ne pysyvät messissä loistavasti. En usko, että lantiolihaksistoni on kuitenkaan neitsyen piukkana, joten olen ärsyyntynyt. Mitä nyt teen? Putiikin seuraavana tasona tarjottiin sitten kahta nopan kokoista palloa, ruostumatonta superterästä ja painoa kuin synnillä. Hyvä jos sellaisten kanssa voi maata hiljaa paikoillaan.

Eli vihdoinkin kun otin härkää sarvista, niin sarvet jäivät käsiin ja härkä jatkoi matkaa.

Petyin, ihan kuten minkä tahansa vesiperän kanssa. Nyt olen turhaantumisesta lamaantunut, joten enpä viitsi tehdä asian eteen mitään. Ainakaan hetkeen.

Minua vaivaa suunnattomasti tämä viitsiminen. Eihän mikään ole loppujen lopuksi kovin vaikeaa! Suorittaminen on hyvin helppoa, kun vain asennoituu oikein. Teinkin itselleni listan asioista, joita en ole tehnyt, koska en ole viitsinyt. Helpotti heti, kun näki oman laiskuuden ja saamattomuuden paperilla. Tästä on hyvä lähteä vetelemään kohtia yli. Yksi kohta vaatinee kuitenkin pontevampia ponnisteluja:

Mene juttelemaan kiinnostavalle miehelle.

Pikaisen gallupin jälkeen selvisi, että muutkaan tytöt eivät pahemmin aloita keskusteluja tuntemattomien kanssa, vaikka mieli tekisi. Iskurepliikkejä ja lämppäyslauseita ei pahemmin silti heitellä saati ajatella.

Suurin osa haastattelemistani miehistä ei yksinkertaisesti muistanut naisen tekemiä aloitteita. Naiset kuulemma hymyilevät vähän vaisuina ja antavat itsestään loppujen lopuksi jopa hieman kuikuilevan dorkan kuvan. Tai sitten naiset laittavat kaverin asialle. Ei siinä mitään, wingmanit ovat loistavia, mutta viedä nyt tyttökaverin puhelinnumero rikkinäiseen tuopinaluseen raapustettuna? Joo ei. Ehkä tässä on syy, miksei kukaan puhu wingwomaneista.

Olen ollut baarissa sinkkuna kohta kolme vuotta, ja tavallisin tarina on se (sanoi sen sitten ääneen tai ei), että sitä toivoo törmäävänsä loppuillasta johonkin ihanaan mieheen, joka tulisi juttelemaan ja ehdottaisi tapaamista joko heti, hetken päästä tai edes huomiselle.

Mutta ihanat miehet eivät tule juttelemaan. Mikä minussa on vikana? Eihän minulla ole hammasrautojakaan!

Tajusin että olemukseni ja käytökseni ovat vaikeita. En ole vaikeasti tavoiteltava tai koppavasti liihotteleva. Enkä näytä siltä, että joku olisi tunkenut minuun joka rööristä jättimäisiä geishapalloja. Mutta olenko vaikeana? – Kyllä.

Naiset vaikuttavat siltä, että heillä parempaa tekemistä. Sillä he peittävät sitä, että he todella odottavat illalta enemmän kuin vain humalaa ja ystäviä.  Vaikean oloiset eivät vaikuta yhtä helpoilta kuin mitä oikeasti ovat. Ja huomio! Helpolla en tarkoita sitä, että haarat aukeavat kelle tahansa jermujormalle ja koska tahansa, vaan helppo siinä mielessä, että sitä olisi helposti valmiina tutustumaan mahtavaan tyyppiin.

Minulla on todisteita:

Olin jälleen baarissa perinteisen tiiviissä tyttöseurassa ja vilkuilin hätäisesti äijiä aina kun muistin. Kävelin ympäriämpäri pitkin pituuttani ja kuvittelin, että kaikki katsovat. Kukaan ei saletisti katsonut.

Kotvasen kuluttua lanseerasimme ongen. Kyllä. Onki oli konkreettisesti baariterassin koivun oksa, naruna toimi kaverin tennarinauha, uistimena korvakoru, ja siihen kun lämästiin vielä puhelinnumero killumaan, niin johan oli eri meininki.

Miehet hymyilivät, tuuppasivat kavereitaankin ja osoittelivat meitä. Moni tuli juttelemaan. Puhelinnumeroita meni muutamia. Shotteja meni enemmän.

Oli helpompaa olla helppo, kun oli rekvisiittaa ja rentoa meininkiä.

Olin taannoin myös baarissa sulkapallomailan kanssa. Minulle ei ole ikinä tultu juttelemaan sillä tavalla. Loppua kohden tarinani ”sulkapallon SM-kullasta” alkoi sujua jo niin luontevasti, että pajunköysi upposi mieheen jos toiseen. (Antakaa minun elää tässä luulokuplassa!)

Kyllähän näitä rekvisiittatarinoita on, mutta aivan liian vähän! Rekvisiitta on kaiken alku, avain ja ydin ja puheenaiheiden kehto. Rekvisiitta on naisen paras wingman.

Ihan sama minkä objektin, elementin tai esineen tempaiset, kyllä ympäristöstä tavaroita löytyy. Esimerkiksi yksi ystäväni tutustui mieheen tarjoamalla tälle kuivalihaa naapuripöydästä.

Seuraavaksi yleistän raa’asti:

Naiset eivät uskalla mennä juttelemaan miehille baareissa ilman pulleaa humalaa. Silmäpeli sujuu, mutta aloitetta ei tehdä. Miksi? Ei viitsitä! Kyllä joku mies tulee juttelemaan, jos sitä kiinnostaa. Niin varmaan. Ei muuten välttämättä tule.

Kerran joku mies sanoi minulle: ”Yleensä naisilla on isot silmät ja näyttävät ripset, mutta sulla on tollaiset pienet, kivat ja velmut silmät.” Kerrassaan erikoinen kommentti, mutta jäipä mieleen. Mitä jos kiva tyttö menisi sanomaan jotain vastaavaa ja simppeliä kivalle pojalle? Pelkääkö kiva tyttö pakkeja vai nolostumista? En yksinkertaisesti tiedä. En ole koskaan kokeillut kehua miestä.

Pitäisi ottaa härkää sarvista. Olla oman onnensa härkätaistelija.

Överilärveissä ja naamaperseinä härkää on kuulemma otettu myös haaroista. Miehet pelästyvät sellaisia rivoja räkäkännääjiä, mikäli eivät itse ole samalla humaluustasolla.

Jos olen lähestynyt tuntematonta miestä sanallisesti, se on tapahtunut kaatokännissä ja seuraavin tavoin:

-        Mä tiedän mikä sun nimi on! Mutta en tiedä mistä mä sen tiedän! Kunhan tiedän! Mennään! Tadaa.

-        Älä sovi mitään hei loppuyöksi, mennään! Tadaa.

-        Mitä sä täällä istut, mennään! Tadaa.

Tanssilattiahinkkauksia ei lasketa. Eikä muita fyysisiä hyökkäyksiä. Kerran hyppäsin mukavan miehen syliin täyteen ahdetussa autossa ja työnsin vain naamani hänen naamaansa. Ta ja daa. Ei se tee naisesta kyläluutaa, jos pari kertaa vuodessa käy kiinni.

Mutta mites tämä normaalitilassa lähestyminen? Kauheasti ei kannata sitä rohkeutta keräillä, koska jos jää sarvet käteen, niin meni aikaa turhaan vetkutteluun.

Pidin gallupin naisten käyttämistä iskurepliikeistä, ja tässäpä teille suppeasti satoa. Tämä ensimmäinen ilahdutti minua suunnattomasti. Siihen tarvittiin vain puhelin:

Random miekkonen puhuu puhelimessa. Huikkaan: “Muista sanoa multa terveisiä!” “Ok, mikä sun nimi on?” “Tiina.” “Täällä joku Tiina lähettää sulle terveisiä. Se vaikuttaa hauskalta ja meen nyt juttelee sen kanssa, moikka.”

Seuraavillakin on saatu kollia:

Lähdeks treffeille?

Ooksä homo vai varattu?

Näytät siltä, että tarjoat mulle drinkin!

Joskushan meidän on kuitenkin pakko panna.

Kyllä se on naiset niin, että jotkut kehtaavat enemmän kuin toiset. Minä en ikinä sanoisi neljää viimeisintä lausahdusta ääneen. Tiinan lähettämät terveiset tuntuisivat paljon luontevammalta.

Lupaankin nyt ottaa ensi kerralla härkää sarvista. Aion viitsiä tarttua toimeen.

Olen bongannut komean ja ihanalla äänellä puhuvan Kopiokonemiehen, josta en tiedä muuta kuin että hän oli mies ja hän oli kopiokoneilla. Mutta mitä teinkään? Olin nainen, olin kopiokoneilla. Ja tein en mitään. Jatkoin papereideni kopiointia ja kuikuilin. EREHDYS, huudettaisiin vanhassa mustavalkoisessa suomalaisessa elokuvassa. Minun olisi pitänyt tehdä ja sanoa vain jotain, raapaista rekvisiitta käsiin ja aloittaa keskustelu. Olisin voinut vaikka heittää häntä kynällä ja sanoa ”hei voisitko auttaa tämän jumiutuneen kopiokoneen kanssa” ja hymyillä päälle pilke silmäkulmassa.

En osaa hymyillä pilke silmäkulmassa selvin päin, mutta samapa tuo. Kaipa pieni virnistyskin käy. Elämäni on yksi farssi, ehkä tästä tulee vielä hyvä tarina tyttöjen lounaskeskusteluihin.

Kerron sitten miten meni.

No, loppuun vielä kieltolista kunniallisille naisille:

-        ei kourimista ja hyökkäämistä

-        ei pervouksia tai horohourailuja

-        ei vaikeaa naamaa ja epämääräistä vilkuilua

-        ei kaveria asialle muuta kuin poikkeustilanteissa

P.S. ”En mä viitsi mennä juttelemaan kun mulla on nää hammasraudat” ei kelpaa tekosyyksi. Hyvä tässä on tietenkin nyt vielä huudella, kun ei ole rautoihin jumittunutta parsaa hampaissa.

Onnea kalaan ja härkätaisteluun

toivottaa helpompi Riikka

Kesän nihkeä muisto

13.10.2012 at 20.48

Kun ne liputkin maksaa ihan hirveesti ja väljähtänyt olut maksaaa alueella ainakin kympin ja se päivän pannussa seissyt pyttipannu maistuu aina yhtä pahalta ja siellä soittaa taas vaan ne samat kotiteollisuusstaminapeeämmämpeet.

Kuulostaako tutulta? Sitähän minäkin. Muistellaanpa hetki kesää, tuota aikaa jolloin taivaalle katsoessa saattoi nähdä muutakin kuin alas putoavat pisarat, rakeet ja niljaiset hiutaleet. Jokainen meistä tietää törmänneensä jossain vaiheessa pientä ihmiseloaan edellä maalailemaani rotumme jaloimpaan edustajaan, festarinillittäjään. Näitä kuninkaallisia olentoja tallaa planeetallamme useampaakin eri lajia.

Festarinillittäjä on se, joka ei lähde festareille mistään hinnasta ja muistaa kertoa tästä valinnastaan äänekkäästi aina tilaisuuden tullen. Hänhän ei maksa huonosta livemusiikista neljän olutlaatikon hintaa! Hän kyllä vailla tunnontuskia ostaa neljä olutlaatikkoa ja kuuntelee huonoa musiikkia kotistereoistaan. Hänhän ei suostu nukkumaan kahta yötä teltassa hyttysten syötävänä! Kotisohvalle sammuminen ja naapurin kissan ravinnoksi heittäytyminen ei sen sijaan tunnu haittaavan. Hän ei kestä sitä väentungosta ja bajamajajonoja! Kumma kyllä hänen voi lähes poikkeuksetta bongata joka lauantai paikkakunnan ainoan anniskeluravintolan ruuhkaiselta tiskiltä ja pisuaarijonosta.

Festarinnillittäjä on se, joka lähtee festareille, mutta pitää sitä koko viikonlopun ajan niin hemmetin huonona ideana. Hän myös muistaa kertoa tästä mahdollisimman kuuluvasti niin, että parhaillaan soittavan yhtyeen rumpali saa tehdä tosissaan töitä kitinän peittämiseksi. Hänen ei pitäisi olla täällä, vettäkin sataa, nyt varmasti kyllä vilustuu! Musiikki soi niin kauhean lujaa, mitä tuo rumpalikin oikein riehuu, korvathan tässä halkeaa! Kaljaakin täytyy taas juoda, huomenna on varmasti darra yhyy! Miksi vessaan ei pääse heti, tässähän virtsarakko halkeaa ja aiheuttaa vielä ties minkä tulehduksen! Kuten huomata saattaa, tämän tyypin festarinillittäjä on entistä lajin edustajaa huomattavasti veemäisempi otus. Kun em. nilliperse valittaa vain kotonaan ja muualla festivaalialueen ulkopuolella kyseisten kinkereiden luokattomuudesta, tulee tämä valitusautomaatti muun kansan riemuksi ihan perille asti ja paikan päälle purkamaan tuntojaan.

Festarinillittäjä on myös hän, joka bakkanaalien loputtua muistelee kyseistä tapahtumaa hartaasti ja kylmyydellä. Tämän festarinillittäjän alalajin voi tunnistaa esim. seuraavista repliikeistä (lausutaan yleensä 2–14 vuorokautta juhlien päättymisen jälkeen): ”Oli paskasti järjestetty, mikään ei toiminu.” ”En muuten enää ikinä maksa satasta tollasesta.” ”Esiintyjät oli ihan arsesta, satanen vetoa et Kotiteollisuuden äijätkin veti koko keikan ihan kännissä.” ”Ai et olinko siellä? No vittu joo, en mee varmana ens vuonna! Satasesta vetoo.” Ja varmin joskin aikaavievin tapa tunnistaa tämä festarinillittäjä on se, että samalla kaverilla seuraavanakin vuonna on kolmen päivän piletti kyseisiin kemuihin.

(kuva: http://pleated-jeans.com/2012/02/29/the-music-festival-experience/the-music-festival-experience/)

 

 

Sekopäisten päivien maanisessa myllytyksessä

13.10.2012 at 20.46

Heleijaa, taas on se aika vuodesta! Ei ole riemulla rajaa kun yrittää puskea tietään läpi Yliopistonkadulla jonottavan ihmismassan ja idioottimeren. Oi kyllä, trenssitakkitätien lempijuhlapyhä Hullut Päivät on taas tosiasia. Ja tämän varsin ahdistavan kansanjuhlan inspiroimana ajattelinkin nyt tuoda yhteen kaikkien kaupunkimme karjamarkkinoiden veemäisimmät puolet.

Hullut Päivät

Sijainti: Stockmann-tavaratalo, kauppakeskus Hansa, keskusta

Ajankohta: Kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä

Veemäisyydet:

  • Se ihmisten ja joukkokusetuksen määrä. Jengiä oikeesti on ihan tajuton määrä, uskot vasta kun näet. Ja ne ”tarjoukset”? No, niidenkin hullunkurisuuden tajuat siinä vaiheessa kun itse huomaat saavasi vitosen pokkarin neljällä eurolla.
  • Sijainti kaupungin keskeisimmässä ostoskeskuksessa. Ottaa melko paljon aivoon asioida esim. jossain Henkkamaukassa, kun viiden päivän ajan nämä riemujuhlat tukkivat keskustan, eikä sukkahousujakaan saa ostettua ilman tunnin jonotusaikaa.
  • Traumaattiset jälkiseuraukset. Et kestä nähdä keltaista väriä, platinablondia myyjätyttöä tai kolmea henkilöä suurempaa ihmisjoukkoa saamatta raivokohtausta seuraavaan kolmeen viikkoon.

Myllytys

Sijainti: Kauppakeskus Mylly junttien luvatussa maassa Raisiossa

Ajankohta: Kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä

Veemäisyydet:

  • Juntit maalaiset ja rikkaat raisiolaiset. Sopii koittaa luovia siellä marimekkorouvien ostoskärryjen joukossa saamatta pysyviä fyysisiä tai psyykkisiä vammoja. Ai viekö ne ne ostoskärryt Prisman ulkopuolellekin, saatat nyt kysyä. Löydät vastauksen syvältä sisimmästäsi, kun olet kerran yrittänyt asioida alusvaateliikkeessä ja huomannut joutuneesi ostoskärryjen motittamana tekemään sovituskopista uuden kotisi.
  • Sijainti keskellä Raision erämaata. Bussilla sinne matkustaa tunnin, ja ihmisen tarvitsisi olla hullu tai töissä kyseisessä kauppakeskuksessa käydäkseen em. Via Dolorosalle. Ratkaisu piilee siis yksityisautoilussa, ajattelee köyhä ihmismieli. Ratkaisu kuseekin sitten siinä vaiheessa, kun yrität löytää markkinahuumassa kylpevän Myllyn parkkihallista vapaata paikkaa Corollallesi.
  • Se piripäisen näköinen maskottihahmo, jonka näkemiseltä et voi katukuvassa välttyä ja josta joudut puhumaan psykiatrisi kanssa vielä pitkälle keski-ikään saakka.

Skanssiaiset

Sijainti: Skanssi, tuo Turun uusin kauppakeskus, jonne pääset vain lähtemällä pois Turusta

Ajankohta: Joka kevät ja joka syksy (kyllä, kauppakeskuskinkereiden järjestämiselle on varsin ilmeinen kaava)

Veemäisyydet:

  • Lapsiperheet ja eläkeläiset. Itku, valitus ja etuilu kulminoituvat tälle viikolle mittakaavassa, jollaista et uskonut koskaan näkeväsi. Tanssivan pingviinihahmon sijaan kampanjan keulakuvana voisivat toimia esimerkiksi hampurilaiseksi pukeutunutta maskottia jahtaava poikalapsi, tarjouskahvipaketiksi sonnustautunutta hemmoa maanisesti seuraava eläkeläinen tai äitiysvaatteita mallaileva tulevien mammojen lauma.
  • Kun muut nollataulujen kokoontumisajot ovat ohi armollisessa neljän tai viiden päivän ajassa, tämä aivoriihi kokoontuu kokonaisen viikon ajan. Koko hiton viikko tanssivan pingviinin riivaamana. Vähemmästäkin on populaa tuomittu työkyvyttömyyseläkkeelle.
  • Kauppakeskuksen kyljessä oleva idioottien hiekkalaatikko. Tai ”seikkailupuisto”, kuten ihmisten rahojen viemiseksi on keksitty sanoa. Koska eläkeläisissä ei ole koettelemusta tarpeeksi, saat myös väistellä kiipeilemästä tulevia kurittomia kakaroita, jotka 2–10 hengen laumoissa juoksevat kohti Citymarketin energiajuomavalikoimaa tai kerrohampurilaisen tarjoamaa auvoa.

Hansamania

Sijainti: Hansa-kauppakeskus, kauppatorin tuntumassa

Ajankohta: ”Mitä sitä miettimään? Pidetään Hansamaniakin kaksi kertaa vuodessa, keväisin ja syksyisin!”

Veemäisyydet:

  • Converse-tarjousten perässä juoksevat teinit. Tosi siistiä yrittää päästä hakemaan aamukahviaan Aschanilta, kun matkalla joutuu viidentoista kenkäkauppaan kipittävän varhaisnuoren potkimaksi.
  • Se järjen riemuvoitto, kun joku insinööri keksi tehdä mainoslehden kuponkivihoksi. Eipä paljon naurata kahlata siinä paperisilppumeressä, joka kauppatorin välittömässä läheisyydessä vallitsee seuraavien kahden kuukauden ajan.
  • Ilmapallojen pudotus. Siis nyt oikeesti jumalauta. Jengi pakkautuu kauppakeskuksen keskeisimmälle paikalle puhkomaan ilmapalloja ja tappelemaan lahjakorteista kuin elettäisiin vähän vaikeampiakin pula-aikoja? Ah, ihmismieli on kaunis asia.

Turvallista matkaa. Tiedote on julkaisuvapaa heti. Saa myös aivan vapaasti lainata. Ja siellä ihmismeressä hyperventiloidessasi voit muistella sanojani enks mä jumalauta sanonut.

Miten olla tehomimsi

22.09.2012 at 21.08

Voi että kun koko ajan vain hymyilyttää. Olen rakastunut. Tähän syksyyn. Kaunista syksyä kaikille!

No olen minä vähän rakastunut miehiinkin. Ne ovat niin komeita näin syyskuussa. Jalkakäytävillä ja rakennuksissa liikkuu herrasmiesrenttuja. Ne farkut, ne laukut, ne pipot, ne lasit, ne takit, ne kengät. Juuri sopiva naamakarvoitus, paitojen läpi piirtyvä lihaksisto, virneät hymyt, nauravat silmät ja se suihkunraikkaus.

Olen ihan ulapalla tuuliajeleva käkikello. Lakoan kuin vilja. Kompastelen. Kävelen päin ovia.

Uusia kampus-ihastuksia on aivan liikaa. En tiedä yhdenkään nimeä, mutta he ovat totta totisesti syy nousta aamuluennolle. Ah, te yliopiston miehet. Olette opiskelumme ilo ja päiviemme valo. Te olette välillä niin charmikkaan totisia tunneilla, take away -pahvimukit vieressä, kirjoitatte ja kuuntelette, olette niin keskittyneitä, fiksuja tulevaisuuden ammattilaisia!

Minä harjaan hiukseni (ja sheivaan salapaikan) teitä varten.

Virnuilen ja ajattelen penkissäni, kuinka te vielä tulette vastaan joissakin souturastipalavittupelijoulubileissä juuri sen verran humalassa, että saan höynäytettyä teidät kotiini. Oi ja sitten me ei nousta seuraavana päivänä sängystä minnekään.

Nyt kuulosti siltä, että haluaisin yksiööni kerralla useamman koiran. Yksi kyllä riittää. Olisipa edes yksi.

Minullahan oli sitten tosiaan vain kolme kesäheilaa. (Lämpimät terveiset! Ja anteeksi ja kiitos ja ole hyväää). Mutta siitä viimeisimmästä kesäheilasta alkaa olla jo aikaa. Kolme kuukautta. Jepjep. Autiolla aavikolla ei edes tuule. En ollut ihastunut koko kesänä. Mitä kummaa! Onneksi kävin loppukesästä ensitreffeilläni, jopa kaksi viiva kolme kertaa kuulkaas näin saman pojan.

(Miksi ihmeessä kenenkään kannattaa siis kuunnella minua. Olen Suomen surkein sinkku.)

No, näiden faktojen valossa ymmärrätte miksi olen koukussa tuntemattomiin miekkosiin yliopiston ruokaloissa. Konkreettisesti miesjuttuja on kuitenkin nyt nolla (0), joten tehomimseys sopii syksyn teemaksi. Nyt päästäänkin siis aiheeseen ”miten olla tehomimsi”!

Tehotyttö ja supermimmi ovat kamalia termejä, eihän me nyt sellaisia ylisuorittavia ilopalleroita haluta olla. Mimsi on mimmin rennompi versio. Mimsi sen olla pitää. Tarkistanpa heti googlesta, ettei mimsi tarkoita minkään taudin syöpyvää näppylää tai seksuaalisesti häiriintynyttä rasistia.

(Lisäys: mimsi ok tässä kontekstissa.)

Tehomimsi on se nainen, joka haluan olla. Tehomimsi hymyilee aamulla ikkunasta kauniille syysmaisemalle. Tehomimsin mielestä sadesääkin on kiva, koska ei ole olemassa surkeaa säätä, on vain vääriä varusteita. Tehomimsi jaksaa keittää aamupuuron, tanssahtelee hyvän musiikin tahtiin, muistaa hammaslangan ja pukeutuu tyylikkään huolitellusti. Tehomimsi opiskelee niin hyvin, että välillä hän saa palkita itsensä katselemalla miehiä ja mielikuvitusrepimällä heidän paitojaan.

Sitten tehomimsi käy hikoilemassa mielilajinsa parissa, ostaa ruokakaupasta kuusi pussia vihanneksia ja saapuu nättiin kotiinsa. Tehomimsi muistaa venytellä ja huoltaa koko kropan eikä käytä aikaa turhuuksiin. Nukkuu kahdeksan tuntia yössä. Nauttii vapaa-ajasta ystävien kanssa.

No, minä olen ostanut uudet kengät, uuden laukun ja elämäni ensimmäiset silmälasit. Olen tyylikäs. Totta vitussa. Minulla on salikortti ja kuntonyrkkeilyharrastus ja uudet lenkkarit. Kaikki ovat toiminnassa joka viikko. Minulla on kalenteri sopivan täynnä, ja rakkaudella raapustettu viikkosuunnitelma näyttää mukavalta. Jääkaapissa ei ole valmispaskaruokaa, vaan potentiaalisia elementtejä suht terveelliseen kokkailuun. Sisustus on ojossa, jukkapalmu on vihreä ja tiskiallas on tyhjä. Hammaslanka, ystävät ja mielikuvat paidattomista miehistä, check check CHECK.

Mutta. Mikä tämä viikonloppuromahdus on??

Tehomimsi muuttuu köyhäksi läskiksi, jonka pää täyttyy rentuista ja älköhöölistä. Mokomia taikinan muotoisia rottia koko naisjoukko. Arjen tehomimsi unohtaa kohtuudet, kahvakuulatreenit ja kortsut. Oi ja darrasunnuntai. Se on se paras päivä. Silloin syödään. Kaverinkin karkit, kun se ei enää jaksa, mutta periaatteessa et syö kaveriasi enemmän, koska hän ei ole kuluttanut kaloreita yhtä paljon kuin sinä, koska sinä sentään kävelit päivällä pankkiautomaatille ja takaisin. Lenkkeily 300 metriä via HeiaHeia.com.

Mikä siis neuvoksi?

HANKI POIKAYSTÄVÄ.

Rappion todennäköisyys pienenee kertaheitolla minimiin!

Mutta kun en minä halua vielä poikaystävää. Haluan vain ihastua johonkin ihanaan ja sen kanssa sitten nauraa vedet silmissä, käydä leffassa, hölmöillä, pussailla jaaa hyvää seksiä. Ja nukahtaa lusikka-asentoon, mutta sitten yöllä saa heti mennä erilleen ja vain nukkua tosi hyvin. Se on kivaa. Poikaystävä on AIVAN liian velvoittava suhde. Ajatella nyt jonkun toisen parasta. Parisuhdetta pitää työstää ja hoitaa, yhdessä pitää viettää aikaa ja ostaa yllätyksiä. Poikaystävähän voi masentua, jos haluan juoda viinipulloja omien kaveripoikien kanssa. Vai haluanko sitten enää juoda viinipulloja kaveripoikieni kanssa? Haluanko minä olla vain poikaystävän kanssa? Ilman viiniä?

Vain 10 % lähipiirini sinkuista haluaisi seurustella. Miksi tehomimsejä ahdistaa seurustelu?

Joku tv-sarjan naishahmo sanoi joskus käsikirjoitetussa repliikissään, että häntä ahdistaa, koska on stressiä ihmissuhteista. Aiemmin stressiä tuli vain ajan tai rahan riittämättömyydestä suhteessa tekemättömiin töihin, sitten stressaus laajeni ihmissuhteisiin, ja nyt keksittiin, että nämä asiat myös ahdistavat. Nyt kaikkia naisia ahdistaa ja ihan koko ajan.

Tässä tosielämän ahdistus-lauseita sinkkuystäviltäni (myös miespuolisilta!):

”Töihin ehtiminen / kandidaatintutkielma / tehtävä 5.6 / äidin puhelut / elokuvan loppuratkaisu / flunssa / juhannus / Marjatan syntymäpäiväkortin askartelu ahdistaa.”

”Se oli niin ihana ja kiva, mut en mä halua mennä sen kanssa toisille treffeille. Mitä jos me aletaan seurustella? Ahdistaa.”

”Se sanoi että on ollu ihastunu muhun koko kesän. Meni ihan maku. Ahdistaa.”

”Se soittelee aina silloin tällöin. Mitähän se meinaa? Ahdistaa.”

”Se laittoi aamulla käden mun ympäri ihan kuin oltais pari. Ahdistaa”.

”Se on taas online! Kumminkin alkaa taas puhua mulle! Äkkiä offline! Ahdistaa.”

Yhteenveto:
Ei sinua herranpieksut ahdista. Ahdistuminen on vakava asia, eikä tuntemasi tunne ole ahdistus. Tehomimseys se vain on vaakalaudalla. Sinua mietityttää, oletko vielä valmis muuttumaan:

Jos olisitkin vakavissasi jonkun kanssa, voisitko enää nauttia omista syysaamuista yhtä usein? Kaipaisitko edes niitä? Voisitko enää olla haluamatta kaikkia niitä yliopiston komistuksia? Voisitko olla riisumatta niitä oikeasti, vaikka onni ja olutjumala soisivat? Mitä jos parhaat unet eivät tulisikaan enää yksin omassa sängyssä? Mitä jos et menekään juuri tyttöporukalla sille reppureissulle Australiaan ja sille rietastelumatkalle Las Vegasiin?

Mitä jos olisitkin yhtäkkiä varattu? Voihan identiteettikriisi. Varattu on niin paljon rumempi sanakin kuin vapaa. Toki tehomimseydessä kiehtoo vapaus, vaikka eihän se vapaus minnekään mene. Kai. En minä tiedä. Jotain jännittävän kutkuttavaa tässä sinkkuudessa on, hiljaisinakin kuukausina. Haluan olla vielä vapaa siinä mielessä, etten halua olla velvollinen selittelemään menojani ja tekojani kenellekään. Enhän minä sunnuntaisin myönnä niitä itsellenikään.

Mutta eipä ainakaan ahdista. Kaverini Merikapteeni sanoo aina ”aika tavaran kaupitsee”. Luotetaan siihen.

Keksinpä juuri syksyn tehomimsin tavoitteen: Tässä on kaikki maailman vapaus ja aika tehdä mitä lystää, joten teepä sitten kaikkesi, jotta voit hyvin. Koska sitten kun voi hyvin, niin ei voi olla läpeensä paha akka, joka ryssii hommia ja muita ympäri pitäjää.

Lauantain kahvakuulatreeneihin menossa,

kampus-ihastuksesi Riikka

Miten olla kesäheila

15.06.2012 at 06.47

Aamupalani kohokohtia ovat korkkaamaton Hesari, tuikituore ananas ja viinalla raikastettu spurgu, joista viimeisin heräilee tragikoomisesti puiston penkiltä joko lumi- tahi lehtikasasta. Nyt puiston puut ja puskat käyvät jo niin vihreänä ja tuuheina, etten enää näe deekun sammumisasentoja. On todellakin tullut kesä. Ja kesä tietää kesäheiloja.

Jos nyt kerrankin ajattelen, sijoittasin kahden aiemman sinkkukesäni heilalukumäärän kymmenen heilayksikön hujakoille. Seuraa kuitenkin olennainen huomio: kesäheilastelu ei ole seksisuhde, vaan pikemminkin käyttäisin kaverini lanseeraamaa termiä virkistyssuhde. Kesäheilasteluhan virkistää mieltä ja kehoa!

Seksisuhde ei välttämättä pysty samaan. Seksisuhteitahan voisi jakaa alalajeihin, mutta en lähde miettimään nyt en-moikkaa-sua-selvinpäin ja friends with benefits -hommia yhtään, koska oli miten oli, ne touhut romuttuvat.  Ja viimeistään siihen hetkeen, kun yhteistä raukeaa euforiaa ja krapulapäivän huonon läpän naurukohtauksia erehtyy luulemaan rakkaudeksi.

Seksisuhde on kussut siinä vaiheessa, kun hän silittää tukkaasi muiden nähden. Seksisuhde on kussut siinä vaiheessa, kun olet poistunut lakanoista jo aikapäiviä, ja silti sinua hymyilyttää ja hyppelyttää.

Anteeksi, minulla on ehkä jonkinlaisia käsittelemättömiä patoutumia.

ELI kesäheilailu on siis eri keissi. Se on julkista, ihastuksen täytteistä ja kepeää. Kesäheilastelu ei välttämättä edes sisällä seksiä, joten laittaisin kesäheilamääritelmälle muutamia rimoja:

- vähintään pussailu
- molempien osapuolten välinen viehätys-kesähuuma-hypnoosi-tunne
- mikäli pussailua ei ole tapahtunut ennen syyskuun ensimmäistä päivää, kesäheilaehdokkaan hyväksyminen yhdeksi (1) kesäheilayksiköksi on kyseenalainen.

Kesäheiloista puhuminen ja kostuminen on huippukivaa, mutta täytyy muistaa, että heilastelu ei silti ole reilua. Kesti se sitten yhden festarimutaisen iltapäivän tai koko liukuvärjättyjen shortsien sesongin.

Syyt ovat simppelit. Kesäheiloja on yleensä useampia. Peräkkäin, päällekkäin, välillä, koko ajan, ihanasti haaveissa tai tukalasti samalla piknik-viltillä.

Sinä saatat olla tietämättäsi vain yksi suuren Heilojen Keilahallin kesäheilakeila, jonka kaatamisesta jollain tulee hyvä mieli. Vaikka olisit jollekin vain keila muiden joukossa, voit toki hyvin itsekin pelata useampaa rataa.

Onneksi kaikki sinkkunaiset haluavat olla juuri nyt hölmöjä ja spontaaneja. Päivän vitamiinit saadaan lonkerosta, proteiinit miehistä. Hiusten ja pepun heiluttelu on liikuntaa. Ketään ei tällä hetkellä edes kiinnosta särkyneiden sydänten syksy. Jos sellainen edes tulee, koska syksyllä ”en katsele miehiä niinku yhtään, käytän aikani järkevästi ja kuntoillen, ja täytän uuden kalenterini siististi, ja vain tällä uudella kynällä”.

On kuin älykkyysosamäärä kasvaisi sitä mukaan kun rusketus himmenee.

Mutta tosiaan, viis siitä, minähän en saarnaa, nyt on aika syventää rusketusta, ja kirmata vapaan varsan lailla turuilla, toreilla ja terasseilla! Tein kuitenkin vähän muistisääntöjä, jotta kesäheilana oleminen sujuisi helpommin. Kutsun kesäheilanaista tässä Pirkoksi ja kesäheilamiestä Panuksi.

1.     Pidä pää ja juoma kylmänä.

Pirkko ei saa pilata kesäyötään sillä, että tarkkailee katkerana, kuinka Panu flirttailee muille. Pirkon olo muuttuu muuten pikkuhiljaa mustasukkaiseksi, ja Pirkko-parka jää kökkimään yksin jokilaivan kannelle. Ärsytyksessä koivunlehtimojitokin puristuu käsissä ihan lämpimäksi, ja Pirkon naama alkaa näyttää naaraselefantin sukupuolielimeltä. Silloin pitää skarpata ja ajatella: tämä ei ole minun yöni Panun kanssa, en pilaa iltaani tällä, keksin jotain uutta, vaihdan lokaatiota.

2.     Ota tai jätä

Jos Pirkko kokee kuitenkin mustasukkaisuutta, ja/tai lokaation vaihtaminen vaatisi naapurisaarelle uimista, Pirkko voisi lausua itselleen tämän Kaarlo Kramsun Ilkka-runon pätkän:

”Ken vaivojansa vaikertaa
On vaivojensa vanki
Ei oikeutta maassa saa
Ken itse sit ei hanki”

Opettelin tämän ulkoa ala-asteella historian kokeeseen lukiessani. Se iski heti. Ei olisi silloin kyllä pikku-Riikalla tullut mieleen, että mihin kontekstiin tätä hyödynnän. Eli ota Panu haltuun, tai et sitten vikise. Sama pätee uuden kesäheilan hankkimiseen: Ole rohkea. Älä jänistä. Tao miestä kun se on kuuma.

3.     Ole huolettoman seksikäs (ks. aiempi blogikirjoitus)

Viides siideri turvotti Pirkon vatsan, tukka on likaisilla festarirastoilla, arskojen alla muhii sotkeentunut meikki ja yöllinen jyystö tuntuu sukupuolitaudilta. Mitä Pirkon pitäisi tehdä, ettei Panu polje fiksillä karkuun?

Paras kikka on unohtaa itsensä. Siispä Pirkko-rakas, juo se kuudes ja seitsemäskin siideri. Lähde porukalla viipottamaan saunaan ja uimaan, koska lika on ainoa asia, joka ei lähde sillä millä on tullutkin. Niin ja no, Pirkko voisi käydä varalta sitten seuraavana arkiaamuna tautitestissä, ettei siltä randomilta rantapanolta tarttunut mitään epämukavuuksia.

4.     Keksi aktiviteettejä ja yllätyksiä

Uimaranta-aamut, beach volley -päivät ja terassi-illat ovat helppoja. Ovela Pirkko pyytää Panu-heilan vaikka koko päivän pyöräretkelle, joka johtaa pannukakulle jokirantaan, mistä seuraa vaikka ilakoiva kermavaahtosota. Mielikuvitus kehiin, ja seikkailkaa ja pussailkaa nyt herranen aika joka kolkassa. Se on kauhean kivaa, muistelisin.

5.     Ole hieman mystinen

Tätä Pirkko ei yleensä osaa. Älä ole koko ajan saatavilla, älä tuppaudu joka paikkaan. Pidä vaikka vireillä useampia heilametkuja, jos huomaat miettiväsi jäljityslaitteen asentamista Panun purjehduskenkiin. Älä märehdi, sylje, hauku tai potki. On eläimiä, jotka tekevät sen puolestasi.

6.     Älä ole ollenkaan mystinen

Tämän Pirkko osaa, kun humala on kohdillaan. Tällainen epämystisyys onkin sallittu vain äärettömässä kännissä. Tapahtumaketju on empiiristen tutkimusteni mukaan seuraavanlainen:

Lähtötilanne: ”Siis onko täällä baarissa ranskalaisia/ausseja/ruotsalaisia/lentäjiä/seiloreita/urheilijoita?! Missä?!”

Kulunut 1 min: ”Minä otan tuon miehen!” (ihan sama kuuleeko mies tämän).

Kulunut 2 min: Vilkuilua, hymyilyä, juttelua, tanssia, mitä ikinä.

Kulunut 3 min: Pussailua. Kyllä.

Humalainen nainen pääsee aina pussailemaan! Pirkon kannattaa pitää kuitenkin jonkinlainen taso, koska myös urpot ja spurgut etsivät rakkautta.

Mutta summasummarum: Pidä hauskaa ja onnea virkistyssuhteisiin! Piristäköön kesäheilastelu sillä samalla efektillä, jolla hymyilevä mainosmalli heittää kasvoilleen hidastetusti kimmeltävää vettä. Ah!

Minua kyllä vähän jo jännääkin, miten tämä kesäelämä lähtee käyntiin. Tai onhan se jo käynnissä, herätys vieköön! Saa nähdä onko tänä kesänä kehissä kesäheilojen laatu vai määrä.

Kesätemmellystä odottaen,

vakkariheilanne Riikka