Miten olla helppo

14.11.2012 at 06.43

Otin suuria harppauksia ylä- ja alapään hyväksi.

Varasin kahden vuoden välttelyn jälkeen ajan hammaslääkäriin, koska suuni on totaalisen fucked up. Olen valmis vaikka riskeeraamaan vähäisenkin viehättävyyteni hammasraudoilla, mikäli vääräleukani sellaista tarvitsee. Kalusto on saatava kuntoon ennen kuin joudun naimamarkkinoille. Ja parempi ottaa raudat nyt, kun minulla on vielä huumorintajua. Ei suuni ulospäin näytä pahalta, mutta sisäinen kauneus vaatii rautaisia otteita. Ehkä. Raportoin sitten mitä Herra Pora tai Täti Reikä sanoo.

Ja sitten alakertaan. Ostinpa sitten geishakuulat. Viisitoista euroa. Tällä rahalla sain kaksi lilaa palloa ja, ikävä kyllä, turhautuneen mielen. En ole aiemmin tietoisesti treenannut lantionpohjalihaksia, vaan olen luottanut pilates-tuntien pinnistelyn vaikutuksiin. Ja taidan luottaa jatkossakin, koska mokomat pallot aiheuttavat typerän olon. En minä halua lähteä juoksulenkille tai hyppiä äksää muovipallot pillussa. (Anteeksi kielenkäyttö!) Tunsin oloni urpoksi. Sitä paitsi ne pysyvät messissä loistavasti. En usko, että lantiolihaksistoni on kuitenkaan neitsyen piukkana, joten olen ärsyyntynyt. Mitä nyt teen? Putiikin seuraavana tasona tarjottiin sitten kahta nopan kokoista palloa, ruostumatonta superterästä ja painoa kuin synnillä. Hyvä jos sellaisten kanssa voi maata hiljaa paikoillaan.

Eli vihdoinkin kun otin härkää sarvista, niin sarvet jäivät käsiin ja härkä jatkoi matkaa.

Petyin, ihan kuten minkä tahansa vesiperän kanssa. Nyt olen turhaantumisesta lamaantunut, joten enpä viitsi tehdä asian eteen mitään. Ainakaan hetkeen.

Minua vaivaa suunnattomasti tämä viitsiminen. Eihän mikään ole loppujen lopuksi kovin vaikeaa! Suorittaminen on hyvin helppoa, kun vain asennoituu oikein. Teinkin itselleni listan asioista, joita en ole tehnyt, koska en ole viitsinyt. Helpotti heti, kun näki oman laiskuuden ja saamattomuuden paperilla. Tästä on hyvä lähteä vetelemään kohtia yli. Yksi kohta vaatinee kuitenkin pontevampia ponnisteluja:

Mene juttelemaan kiinnostavalle miehelle.

Pikaisen gallupin jälkeen selvisi, että muutkaan tytöt eivät pahemmin aloita keskusteluja tuntemattomien kanssa, vaikka mieli tekisi. Iskurepliikkejä ja lämppäyslauseita ei pahemmin silti heitellä saati ajatella.

Suurin osa haastattelemistani miehistä ei yksinkertaisesti muistanut naisen tekemiä aloitteita. Naiset kuulemma hymyilevät vähän vaisuina ja antavat itsestään loppujen lopuksi jopa hieman kuikuilevan dorkan kuvan. Tai sitten naiset laittavat kaverin asialle. Ei siinä mitään, wingmanit ovat loistavia, mutta viedä nyt tyttökaverin puhelinnumero rikkinäiseen tuopinaluseen raapustettuna? Joo ei. Ehkä tässä on syy, miksei kukaan puhu wingwomaneista.

Olen ollut baarissa sinkkuna kohta kolme vuotta, ja tavallisin tarina on se (sanoi sen sitten ääneen tai ei), että sitä toivoo törmäävänsä loppuillasta johonkin ihanaan mieheen, joka tulisi juttelemaan ja ehdottaisi tapaamista joko heti, hetken päästä tai edes huomiselle.

Mutta ihanat miehet eivät tule juttelemaan. Mikä minussa on vikana? Eihän minulla ole hammasrautojakaan!

Tajusin että olemukseni ja käytökseni ovat vaikeita. En ole vaikeasti tavoiteltava tai koppavasti liihotteleva. Enkä näytä siltä, että joku olisi tunkenut minuun joka rööristä jättimäisiä geishapalloja. Mutta olenko vaikeana? – Kyllä.

Naiset vaikuttavat siltä, että heillä parempaa tekemistä. Sillä he peittävät sitä, että he todella odottavat illalta enemmän kuin vain humalaa ja ystäviä.  Vaikean oloiset eivät vaikuta yhtä helpoilta kuin mitä oikeasti ovat. Ja huomio! Helpolla en tarkoita sitä, että haarat aukeavat kelle tahansa jermujormalle ja koska tahansa, vaan helppo siinä mielessä, että sitä olisi helposti valmiina tutustumaan mahtavaan tyyppiin.

Minulla on todisteita:

Olin jälleen baarissa perinteisen tiiviissä tyttöseurassa ja vilkuilin hätäisesti äijiä aina kun muistin. Kävelin ympäriämpäri pitkin pituuttani ja kuvittelin, että kaikki katsovat. Kukaan ei saletisti katsonut.

Kotvasen kuluttua lanseerasimme ongen. Kyllä. Onki oli konkreettisesti baariterassin koivun oksa, naruna toimi kaverin tennarinauha, uistimena korvakoru, ja siihen kun lämästiin vielä puhelinnumero killumaan, niin johan oli eri meininki.

Miehet hymyilivät, tuuppasivat kavereitaankin ja osoittelivat meitä. Moni tuli juttelemaan. Puhelinnumeroita meni muutamia. Shotteja meni enemmän.

Oli helpompaa olla helppo, kun oli rekvisiittaa ja rentoa meininkiä.

Olin taannoin myös baarissa sulkapallomailan kanssa. Minulle ei ole ikinä tultu juttelemaan sillä tavalla. Loppua kohden tarinani ”sulkapallon SM-kullasta” alkoi sujua jo niin luontevasti, että pajunköysi upposi mieheen jos toiseen. (Antakaa minun elää tässä luulokuplassa!)

Kyllähän näitä rekvisiittatarinoita on, mutta aivan liian vähän! Rekvisiitta on kaiken alku, avain ja ydin ja puheenaiheiden kehto. Rekvisiitta on naisen paras wingman.

Ihan sama minkä objektin, elementin tai esineen tempaiset, kyllä ympäristöstä tavaroita löytyy. Esimerkiksi yksi ystäväni tutustui mieheen tarjoamalla tälle kuivalihaa naapuripöydästä.

Seuraavaksi yleistän raa’asti:

Naiset eivät uskalla mennä juttelemaan miehille baareissa ilman pulleaa humalaa. Silmäpeli sujuu, mutta aloitetta ei tehdä. Miksi? Ei viitsitä! Kyllä joku mies tulee juttelemaan, jos sitä kiinnostaa. Niin varmaan. Ei muuten välttämättä tule.

Kerran joku mies sanoi minulle: ”Yleensä naisilla on isot silmät ja näyttävät ripset, mutta sulla on tollaiset pienet, kivat ja velmut silmät.” Kerrassaan erikoinen kommentti, mutta jäipä mieleen. Mitä jos kiva tyttö menisi sanomaan jotain vastaavaa ja simppeliä kivalle pojalle? Pelkääkö kiva tyttö pakkeja vai nolostumista? En yksinkertaisesti tiedä. En ole koskaan kokeillut kehua miestä.

Pitäisi ottaa härkää sarvista. Olla oman onnensa härkätaistelija.

Överilärveissä ja naamaperseinä härkää on kuulemma otettu myös haaroista. Miehet pelästyvät sellaisia rivoja räkäkännääjiä, mikäli eivät itse ole samalla humaluustasolla.

Jos olen lähestynyt tuntematonta miestä sanallisesti, se on tapahtunut kaatokännissä ja seuraavin tavoin:

-        Mä tiedän mikä sun nimi on! Mutta en tiedä mistä mä sen tiedän! Kunhan tiedän! Mennään! Tadaa.

-        Älä sovi mitään hei loppuyöksi, mennään! Tadaa.

-        Mitä sä täällä istut, mennään! Tadaa.

Tanssilattiahinkkauksia ei lasketa. Eikä muita fyysisiä hyökkäyksiä. Kerran hyppäsin mukavan miehen syliin täyteen ahdetussa autossa ja työnsin vain naamani hänen naamaansa. Ta ja daa. Ei se tee naisesta kyläluutaa, jos pari kertaa vuodessa käy kiinni.

Mutta mites tämä normaalitilassa lähestyminen? Kauheasti ei kannata sitä rohkeutta keräillä, koska jos jää sarvet käteen, niin meni aikaa turhaan vetkutteluun.

Pidin gallupin naisten käyttämistä iskurepliikeistä, ja tässäpä teille suppeasti satoa. Tämä ensimmäinen ilahdutti minua suunnattomasti. Siihen tarvittiin vain puhelin:

Random miekkonen puhuu puhelimessa. Huikkaan: “Muista sanoa multa terveisiä!” “Ok, mikä sun nimi on?” “Tiina.” “Täällä joku Tiina lähettää sulle terveisiä. Se vaikuttaa hauskalta ja meen nyt juttelee sen kanssa, moikka.”

Seuraavillakin on saatu kollia:

Lähdeks treffeille?

Ooksä homo vai varattu?

Näytät siltä, että tarjoat mulle drinkin!

Joskushan meidän on kuitenkin pakko panna.

Kyllä se on naiset niin, että jotkut kehtaavat enemmän kuin toiset. Minä en ikinä sanoisi neljää viimeisintä lausahdusta ääneen. Tiinan lähettämät terveiset tuntuisivat paljon luontevammalta.

Lupaankin nyt ottaa ensi kerralla härkää sarvista. Aion viitsiä tarttua toimeen.

Olen bongannut komean ja ihanalla äänellä puhuvan Kopiokonemiehen, josta en tiedä muuta kuin että hän oli mies ja hän oli kopiokoneilla. Mutta mitä teinkään? Olin nainen, olin kopiokoneilla. Ja tein en mitään. Jatkoin papereideni kopiointia ja kuikuilin. EREHDYS, huudettaisiin vanhassa mustavalkoisessa suomalaisessa elokuvassa. Minun olisi pitänyt tehdä ja sanoa vain jotain, raapaista rekvisiitta käsiin ja aloittaa keskustelu. Olisin voinut vaikka heittää häntä kynällä ja sanoa ”hei voisitko auttaa tämän jumiutuneen kopiokoneen kanssa” ja hymyillä päälle pilke silmäkulmassa.

En osaa hymyillä pilke silmäkulmassa selvin päin, mutta samapa tuo. Kaipa pieni virnistyskin käy. Elämäni on yksi farssi, ehkä tästä tulee vielä hyvä tarina tyttöjen lounaskeskusteluihin.

Kerron sitten miten meni.

No, loppuun vielä kieltolista kunniallisille naisille:

-        ei kourimista ja hyökkäämistä

-        ei pervouksia tai horohourailuja

-        ei vaikeaa naamaa ja epämääräistä vilkuilua

-        ei kaveria asialle muuta kuin poikkeustilanteissa

P.S. ”En mä viitsi mennä juttelemaan kun mulla on nää hammasraudat” ei kelpaa tekosyyksi. Hyvä tässä on tietenkin nyt vielä huudella, kun ei ole rautoihin jumittunutta parsaa hampaissa.

Onnea kalaan ja härkätaisteluun

toivottaa helpompi Riikka