Disney-uskonto, tuo 80-luvulla syntyneen naisen skitsofrenia

12.05.2013 at 21.23

Kun minä olin nuori ja facebook vielä suhteellisen tuore ilmiö, tuolla nimenomaisessa sosiaalisen median valtakunnassa valtasi alaa ryhmien konsepti. Mistään ei tykätty, eikä mitään edes fanitettu. Kuuluttiin ryhmään. Mielellään humoristiseen tai ”humoristiseen”.

Oma suosikkini oli ryhmä nimeltä ”Disney gave me unrealistic expectations about men”. Juustoisesta mielikuvasta huolimatta tunsin löytäneeni elämälleni suunnan. Oi, virtuaaliyhteisö, joka puki sanoiksi ja selitti kaiken (siis KAIKEN) sen, mikä omassa rakkauskäsityksessäni oli pielessä!

(Ihan selvyyden vuoksi mainittakoon, että minä rakastan Disney-elokuvia. Siis rakastan, ilman minkäänlaista imperfektiä. Olen raskaan sarjan Disney-uskovainen ja fanina enemmän hard core kuin yksikään Belieber ikinä. True story.)

Ihmissuhdehistoriani pähkinänkuoressa: En ole koskaan seurustellut. Minulla oli poikaystävä sekä ala-asteella että yläasteaikana, mutta siis ihan oikeasti ja kunnolla seurustellut. Muutama vuosi sitten minulla oli melkein poikaystävä, mutta suhde kesti noin kaksi kuukautta. Muistaakseni saman verran, kuin suhde kesti yläastepoikaystävänikin kanssa. Sen sijaan että olisin seurustellut tai elänyt muutenkaan tavallista ja tasapainoista ihmissuhde-elämää, on valtaosa elämistäni vuosista kulunut tuskaiseen kaipaamiseen, täydellisestä rakkaudesta haaveiluun ja satoihin ihastuksiin.

Syytän Disneyä. Walt, sinä ruoja loit maailman, jossa täydellinen rakkaus on ihan tavoittelukelpoinen asia. Koita tässä nyt sitten olla tavallinen ihminen, kun sisimmässään haluaa olla tasan Jasmine-Belle-Ruusunen-hiton-Tuhkimo. Thank you Disney for pimpin’ my mind.

Disney-hypen kyljessä kasvaneena on oma ajatusmaailma muovautunut uskomaan kaunisteltuihin versioihin. Eikä siinä mitään, en minä haluaisikaan tyytyä ihan kivaan diplomi-insinööriin ja vakaaseen toimistotyöhön, mutta kyllähän se nyt jumalauta ottaa päähän huomata, että itseä häiritsee se seikka, että herätessään tajuaa, ettei edelleenkään ole Mikä-mikä-maassa tai edes Jylhäkalliolla. Disney-ilmiö on kasvattanut sukupolveni naisista vaaleanpunaista skitsofreniaa sairastavia haihattelijoita. Disney-tarinoiden siivittämänä kasvanut fiksu ja sivistynyt nainen sairastaa kroonista tyytymättömyyttä, koska hänen todellinen elämänsä on vain harmaa versio noista saduista. Jokainen päivä on ankara kohtaaminen hyisen todellisuuden kanssa, joka kylmyydellään vetelee vertoja Siperialle. Keskellä talvea.

hanskidisney1

hanskidisney2

Nainen, jonka ajatusmaailma on pienestä pitäen seurannut Walt-sedän propagoimaa reittiä ihmemaasta toiseen, on väkisinkin tuomittu elämään yksin ja tyytymättömänä. Äitini on sanonut, että minulle ei kelpaa kukaan. Äiti, olet oikeassa. Ei kelpaakaan. Ei ennen kuin aivoissani jokin sensori sanoo, että TÄSSÄ ON NYT SE ELOKUVARAKKAUS.

Että sitä odotellessa sitten vaan.

hanskidisney3

hanskidisney4

Ei tarvitse olla kovinkaan kouluttautunut tai luontaisesti lahjakas tajutakseen, että yhtälössä Turku = Atlantis on jokin pielessä. Pahasti.

Raivostuttavinta tässä satukirjarakkausilmiössä ovat tietenkin ne tyypit, jotka ovat (ainakin omasta mielestään) löytäneet ko. rakkauden elämäänsä. Tosi siistiä olla se oman elämänsä wannabe-Ariel, kun kaikkialta ilmestyy ällöttävän onnellisia prinsessankuvatuksia, joilla on kyljessään täydellisesti heille sopivat Ericit tai Aladdinit. Raivostuttavaa, minä sanon. Raivostuttavaa.

hanskidisney5

No ei nyt, kyllä mullakin ihan hyvin menee.

hanskidisney6

(Kuvat http://yourdisneyconfessions.tumblr.com/)