Kaipaatko vaihtelua suomalais-ugrilaisille kielille? Kolahtavatko ranskalaiset elokuvat, mutta olet katsonut Amelién jo hävettävän monta kertaa?  Ovatko koulutyöt uuvuttaneet sinut niin, että tarvitset inspiraatiota elämästä nauttimiseen? Elokuvateattereihin vastikään ilmestynyt BPM kuulostaa leffalta juuri sinulle ja mielestäni kaikkien se pitäisi nähdä. Jollei sitten esteettisistä syistä, niin oppiakseen uutta.

Kun suurin osa ihmisistä popittaa 1990-luvulla Spice Girlsiä, katsoo Frendejä ja elää normaalia elämää,  myrskyää taustalla maailmanlaajuisesti AIDS-epidemia, johon ei olla keksitty vielä kunnon ratkaisua. Sairaus leviää vauhdikkaasti ja aiheuttaa tuskallisia ja tappavia liitännäissairauksia. Elokuva seuraa Ranskassa toiminutta Act up -liikettä, jonka tavoitteena on saada AIDS-potilaille parempaa hoitoa ja toimivia lääkkeitä. Useimmat aktivistit ovat AIDS-potilailta, joille kyse on elämästä ja kuolemasta, kun aika tiimalasissa vähenee uhkaavasti. Vastustavat lääkefirmat nähdään elokuvassa tunteettomana korporaatioina, joiden ainoa tarkoitus on hiljentää potilaat ja tahkota rahaa. Myös valtio on Act Upin vihollinen, sillä epidemian leviämistä ei yritä hillitä kunnon seksuaalivalistuksella eikä huonompiosaisten, kuten prostituoitujen ja narkomaanien kärsimykseen puututa.

Elokuva iskee lujaa. Elokuvateattereissa tunnen niin suurta tuskaa AIDS:in kanssa kamppailevien ihmisten puolesta, että pää on pakko kääntää hetkeksi pois. Kuolema osoittautuu kaikessa kamaluudessaan ahdistavana asiana, joka ei siirry vaikka kuinka toivoisi. Eurooppalaisen elokuvan tyyliin elämä on kuvattu realistisesti, elokuvan tekijät eivät kaunistele sairautta lainkaan.

Vaikka BPM aiheutti loppuillan kestävän angstin rankan aiheensa puolesta, on siinä myös paljon kaunista. Ihmissuhteet kuvataan lämpiminä ja vaikka välillä aktivistien kokouksessa kiehahtaakin, he ovat yhtä suurta perhettä. Päänäyttelijöiden välinen rakkaus on esitetty ihailtavan aidosti, se tuo tavallaan mieleen Call Me By Your Name -elokuvan osuvalla ja suorasukaisella esityksellä miesrakkaudesta, mutta on siitä kuitenkin synkempi ja aikuismaisempi versio. Elokuva antaa myös paljon tietoa AIDS-politiikasta, katselukokemus oli minulle suorastaan opettavainen. Monessa kohtauksessa käydään väittelyä lääkkeistä ja seurataan aktivistien elämää ja mielenosoituksia dokumentinomaisesti.

Elokuva uuvuttaa henkisesti, mutta on sen arvoinen. Kävellessäni ulos elokuvateatterista olen onnellinen siitä, että olen elossa.

Justiina Lehtisaari