En ole koskaan ollut mikään runotyttö. Peruskoulun äidinkielen tunneilla koin lähinnä tuskan ja epätoivon hetkiä aina, kun tehtävänantona oli kirjoittaa runo. Joka kerta yritin epätoivoisesti vääntää kaunista, herkkää ja koskettavaa runoa, mutta lopputuloksena oli usein varsin mielikuvitukseton ja lattea runonkuvatus, joka herätti lukijassa (tai ainakin itsessäni) lähinnä myötähäpeää.

Jos runoja oli inhottava kirjoittaa, ei niitä sen puoleen ollut mukava lukeakaan, kun ajatus lähti harhailemaan heti ensiriveillä. Lausuminen (jota ei onneksi turhan usein tarvinnut harrastaa) oli jotain painajaismaista kaltaiselleni hiljaiselle ja ujolle lapselle. En tiedä, osuivatko kohdalleni aina vain ne puuduttavimmat ja vaikeaselkoisimmat runot, mutta tästä kirjallisuuden lajista ei jäänyt erityisen lämpimiä muistoja kouluajoilta. Olenkin vasta viime vuosina uskaltanut antaa lyriikalle uuden mahdollisuuden, mitä en onneksi ole joutunut katumaan. Suosikikseni ylitse muiden on noussut Tuomas Anhavan kääntämä runous.

Sateen ääni sillalla kokoaa yksien kansien sisään joukon Anhavan suomentamia japanilaisia tanka- ja haikurunoja. Kirjan lopusta löytyy myös jokunen vapaamittainen runo. Tankakäännöksissä Anhava noudattaa pääasiassa alkuperäisrunojen 31-tavuista säekaavaa, haikuissa hän sen sijaan ei pyri yhtä tarkasti noudattamaan 17-tavuisuutta.

Kirjan runot ovat mielestäni lukijan helposti lähestyttävissä ja lyhykäisyydessään monet niistä ovat hyvin paljon aforisminomaisia pohdintoja elämästä ja kuolemasta, valosta ja pimeydestä. Luonto ja neljä vuodenaikaa ovat vahvasti läsnä kirjan runoissa ja esimerkiksi kirsikkapuut, silkkikertut ja mandariinisorsat on helppo yhdistää nimenomaan nousevan auringon maahan. Runot ovat lyhyitä ja monet niistä todella haikeita – mutta silti uskomattoman kauniita.

Jos kaipaat alkavaan kevääseen ripausta melankolisuutta lyriikan muodossa, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Anhavan teoksiin. Oma suosikkini lienee juurikin Sateen ääni sillalla, mutta myös aikaisemmin ilmestyneet Täällä kaukana, Kuuntelen, vieras sekä Oikukas tuuli saavat lämpimät suositukset.

Suomalaisten tavoin myös japanilaisten sanotaan olevan surumielistä kansaa. Liekö siinä yksi syy, miksi haikeat ja pohdiskelevat runot tekivät minuun niin suuren vaikutuksen.

Heli Kiiskilä