Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Tonttuja, köyryjä ja kalmanväkeä
väki2

Siinäpä ne keijukaiset leikkiä lyövät.

 

Suomalainen kansanusko oli aikoinaan monijumalainen. Jumaluuksien lisäksi elinpiiri jaettiin muun muassa haltijoiden, maahisten ja vainajahenkien kanssa. Vielä senkin jälkeen, kun kristinusko vei meiltä Ukon, Tapion, Kuuttaren ja muut, jäi kotipiiriin ja lähimetsiin asumaan monia ihmisen elämään vaikuttavia olentoja, joiden tekoja kerrottiin totena vielä viime vuosisadallakin. Yhteiselämä niiden kanssa sujui, kun muisti ottaa heidän tapansa huomioon ja toimia itsekin hyvän moraalin mukaan.

 

Arjen apureita ja vaativia naapureita

Haltijat olivat paikkaan sidottuja olentoja, jotka nimensä mukaisesti hallitsivat omaa alaansa ja pitivät siitä huolta. Haltijoille oli hyvä tarjota säännöllisiä uhreja, jotta heidän maillaan saisi luvan kulkea. Monissa tarinoissa myös ovela tai lujaluontoinen saa hyödyllisiä palveluksia haltijoilta, mutta useammin kuitenkin liiasta varomattomuudesta rankaistiin, ja haltijat veivät rohkean tai tyhmän mennessään.

Metsänhaltijoissa oli kahden luontoisia olentoja. Sinipiiat olivat meikäläisistä uskomusolennoista eniten satukirjojen keijukaisten tapaisia. Niiden ilottelua pääsi toisinaan seuraamaan matkan päästä. He eivät myöskään tahtoneet kiusaa metsänkävijöille tai vaatineet heiltä uhreja. Jotkin metsänhaltijat saattoivat myös taata metsästäjille saaliintuloa. Osa metsänhaltijoista oli kuitenkin eränkävijöille vaaraksi. Metsänhaltija saattoi näyttäytyä viettelevän naisen muodossa, joka oli kuitenkin selkäpuoleltaan karmea, kaarnainen tai ontto. Ne eksyttivät seuraamaan lähteneitä ja saattoivat heitä metsänpeittoon. Tällöin ihminen ei saanut enää yhteyttä tämänpuoleiseen. Vaikka etsijöille huutaisi, he eivät kuulisi, eikä näköyhteyden päästäkään pystynyt metsänpeittoon joutunutta havaitsemaan.

Vesistöillä oli omat haltijansa. Näissäkin oli kalastajalle hyödylliset vedenkarjan kaitsijat, mutta osaa sieti pelätä viekkaina. Jälkimmäisistä esimerkiksi usein isorintaisina naisina esiintyvien näkkien houkutukset kannatti jättää huomaamatta: ne vetivät hyväuskoiset hukuksiin ja puristelivat heidän ruumiinsa sinelmille.

Aarteenhaltija Aarnin näki todennäköisimmin puhdistamassa vartioitaviaan. Aarteen paikan sai tietää, jos katsoi juhannusyönä kolmesti muutetun talon katolta tai kiveltä, jonka ympäriltä oli kynnetty. Aarni ei kuitenkaan luopunut aarteestaan helpolla, vaan sen haltuun saamiseksi oli selätettävä vielä tuonpuoleinen vartiomies, kuten kauhea härkä.

Ihmisen kodinpiirissäkin vaikutti monia haltijoita, jotka oli otettava huomioon hyvän onnen takaamiseksi. Talon omia haltijoita kutsuttiin myös tontuiksi. Tämä kodinhaltija oli jo edesmennyt talon rakentajan tai talon ensimmäisen vainajan henki. Varsinaisen talonhaltijan lisäksi kodilla saattoi olla esimerkiksi riihitonttu tai saunatonttu. Tonttua ei yleensä tarvinnut pelätä, vaan se auttoi isäntäväkeä askareissa ja kartutti omaisuutta. Kuitenkin jos tonttu ei ollut tyytyväinen talon tapoihin, se saattoi aiheuttaa kummittelun omaista kiusaa. Onpa kerrottu myös tarina, jossa tonttu oli nylkenyt liian kauan saunoneen.

Suomalaiseen kansanuskoon kuuluu käsitys onnen rajallisuudesta: kun yhdellä oli onnea, toiselle ei sitä samassa määrin riittänyt. Eli jos naapurissa elinkeino näytti voivan pulskasti, saattoi hyvä olla itseltä pois. Varallisuuden kartutuksessa ja onnen hankinnassa auttoi paran tekeminen. Nämä olennot olivat pallomaisia ja muistuttivat narukerää. Jalkoja paralla oli yksi tai kolme. Paran tekoon tarvittiin muun muassa varastettua tavaraa ja öylätti sekä mahdollisesti jotain tekijän omasta ruumiista lähtevää, kuten hiuksia tai kynsiä. Tekovaiheessa oli lisäksi oltava alasti. Para toi tekijälleen maitoa ja voita – hakemalla niitä naapurin lehmiltä. Tekijälleen para toi aarteet mahassaan kantaen, ja se oksensi tai ulosti maidon ja voin emäntänsä kirnuun.

Maahisia on kuvattu pieniksi ihmisen kaltaisiksi olennoiksi. Ne viettivät perhe-elämää ja harjoittavat elinkeinoa omassa rauhassaan. Ihminen jakoi elinpiirinsä maahisten kanssa kuitenkin niin, että ihminen asutti yläpuolista ja maahinen alapuolista maata. Joskus maahisten on kerrottu asuneen ylösalaisesti ja puhuvankin takaperin. Maahisten kanssa riitti hyvän naapurisovun ylläpitäminen ja sen varmistaminen, ettei pystyttänyt rakennuksiaan juuri heidän rakennustensa päälle. Jos maahisten maille oli mennyt rakentamaan, oli silloin ihmisen viisainta väistyä, ettei onnettomuus käynyt perheessä.

Erilaisten uskomusolentojen traditiot ovat paljolti sekoittuneet, ja samoja olentoja on tunnettu useilla eri nimillä ja toisaalta samoilla nimillä on esiintynyt monia eri olentoja eri puolilla maata. Osa olennoista ei ollut yleisesti tunnettuja, ja niiden maininnat ovat olleet hyvin paikallisia tai hajanaisia. Vähemmän tunnettua oli hiidenväki, joka oli pelottavaa, joidenkin kuvausten mukaan peikkojen näköisiä, toisten mukaan jopa päättömiä olentoja. Useimmiten niistä kuitenkin mainitaan kova ääni ja kulkusten kilinä, jota ne pitivät ratsastaessaan pitkin taivaita. Metsissä on kerrottu asuvan koiranpäisiä koirankuonolaisia, jotka olivat väkivaltaisia luonnoltaan. Jumi kiusasi ampumalla näkymättömiä nuoliaan ihmisiin, eläimiin tai esineisiinkin. Lisäksi esimerkiksi kakkiaiset, kapeet ja kyöpelit aiheuttivat vaivaa aivan kodin piirissäkin.

 

Kotonakulkijat ja muut vainajahenget

Kuolemaa ja kuolleita ylipäätään pidettiin toisaalta saastuttavana, toisaalta taikavoimia antavina. Esineet, jotka olivat olleet vainajiin kosketuksissa, olivat eläville vaarallisia. Esimerkiksi löytökampoja varoitettiin käyttämästä, sillä niillä oli saatettu sukia kuolleen hiuksia. Toisaalta vainajan säikäyttämä saattoi saada näkijän kykyjä tai esimerkiksi ruumislaudasta tehty hammastikku paransi hammassäryn.

Itäsuomalaisen perinteen mukaan perhepiirin vainaja sai 40 päivän tai kuuden viikon ajan käydä katsomassa eläviä ihmis- tai eläinhahmossa. Sitä ei pidetty kummitteluna. Mutta jos vielä senkin jälkeen vainaja harhaili vanhoillaan tiluksillaan varistelemassa multiaan, oli syytä epäillä, että sielu on sijaton ja vainajasta oli tullut kotonakulkija.

Oli tärkeää, että kuolema tapahtui sille määrätyllä hetkellä. Jos kuoli ennen aikojaan, eli käytännössä oman käden kautta tai rikoksen uhrina, oli vainaja tuomittu kummittelemaan siihen hetkeen saakka, kuin tämän varsinaisen kuoleman olisi kuulunut tapahtua. Tällaisia kummituksia on nimitetty esimerkiksi roijoiksi. Köyry oli metsässä ennen aikojaan kuolleen ihmisen sielu, joka odotti kuolemansa hetken täyttymistä. Köyryn asuinpaikan tiesi naukuvasta äänestä, joka syntyy, kun puu on kenollaan toista vasten. Tämän niin kutsutun konkelopuun juurelle oli hyvä käydä suomassa köyrylle osuus metsästyssaaliista.

Liekkiö eli ihtiriekko oli surmatusta lapsesta tullut vainajaolento, joka kummitteli myös usein metsässä. Liekkiöt olivat yleensä aviottomina syntyneitä lapsia, jotka haudattiin muiden katseilta piiloon eli useimmiten metsään. Nämä lapsivainajahenget esiintyivät riekon tai joskus alastoman lapsen hahmossa. Varmimmin sen kuitenkin kuuli, sillä liekkiön kerrottiin huutavan rumasti kulkijoille ja mahdollisesti matkivan heidän puhettaan. Liekkiö sai rauhan, kun syyllinen oli paljastettu ja asianmukainen hautaus toimitettu.

Vainaja saattoi olla rauhaton myös, mikäli tältä oli jäänyt jotain tärkeää kertomatta tai keskeneräiseksi. Niin ikään sovittamaton rikos saattoi haitata iäistä unta. Rajaäijä oli syyllistynyt eläessään rajapyykin siirtoon, eikä saanut rikokseltaan rauhaa haudassakaan. Tämä joutui huutamaan rajan oikeaa paikkaa, kunnes se oikaistiin. Lisäksi hautaamisen jälkeinen kohtelu tai olosuhteet saattoivat häiritä hautarauhaa siinä määrin, että vainaja joutui kulkemaan elävien parissa. Vainajalassa sielujen uskottiin kulkevan siinä muodossa, jossa ne maallisen elämän jättivät. Erityisesti ruumiin pesemättä jättäminen teki vainajasta levottoman. Monet palasivat myös hakemaan laittamatta jääneitä sukkia. Räyhähenget syntyivät usein väärin tai väärään paikkaan hautaamisesta. Räyhä heitteli tavaroita ja piti elämää. Vasta asianmukainen hautaaminen sai sen rauhoittumaan.

Suomalaiseen kansanuskoon kuului myös jonkinasteinen käsitys jälleensyntymisestä. Vainajien henkien uskottiin syntyvän suvun sisällä uudelleen niin kauan, kuin heidän muistonsa oli yhä elävä sukulaisten keskuudessa. Kun tarpeeksi kauan aikaa oli kulunut ja jälkipolvet unohtaneet edesmenneen, vainajan katsottiin menettävän persoonalliset piirteensä ja liittyvän väkeen eli kalmanväkeen tai kirkonväkeen. Väki oli yleensä ihmisille näkymätöntä, mutta näyttäytyessään karmiva joukko. Vaihtelevien kuvausten mukaan väki koostuu hahmottomista, raajapuolista, päättömistä tai hajoamistilassa olevista vainajista. Toisaalta väki on saattanut olla nukkien tai nyljettyjen oravienkin näköisiä. Yksittäiset vainajat eivät olleet tässä joukossa enää tunnistettavissa. Vaihtelevien ulkoisten ominaisuuksien ohessa väestä osattiin kuitenkin useimmiten kertoa, että sitä seurasi kammottava kuoleman haju. Kuoleman hetkellä sekä myöhemminkin ennen hautaan laskemista väki oli seuraamassa tuoretta vainajaa. Se saattoi parveilla hautajaissaatoilla matkanteon tukkeeksi asti ja istua arkulla kantajien riesaksi. Pahansuopaista väki ei kuitenkaan yleensä ollut.

Väki on tunnettu myös keijukaisina tai menninkäisinä. Keijukaisia on suomalaisen kansan parissa kuvattu esimerkiksi päättömiksi ja raajattomiksi olennoiksi, jotka asuvat hautausmailla. Meikäläiset keijukaiset ja menninkäiset ovat siis varsin toisenlaisia olioita, kuin nykyaikain satukirjojen perusteella saattaisi kuvitella.

 

Ei hyvä eikä pahoja

Suomalaisten uskomusolennot eivät ole helposti jaettavissa hyviin ja pahoihin. Tuskin koskaan olennot olivat suotta ilkeitä. Maahiset ja haltijat elivät rauhassaan ja useimmiten ihmisiä vaivaamatta, jos tiesi heidän tapansa eikä niitä vastaan rikkonut. Hyvässä ja ahkerassa talossa tonttukin oli sopuisa, mutta jos ei menetelty tätä miellyttävällä tavalla, saattoi siitäkin tulla riesa. Jos vainajahenget eivät saaneet rauhaa, oli syy elämässä tai kuoleman jälkeen tapahtuneessa vääryydessä, ei sielun pahuudessa. Rujotkaan olennot eivät välttämättä aiheuttaneet vaivaa, ellei heitä mennyt häiritsemään. Hankalimmatkin ryhtyivät joskus aarteennäyttäjiksi tai ennustusten antajiksi.

Suomalaisessa kansanuskossa ei tunnettu kokonaisvaltaista pahaa edustavaa olentoa, vaan vasta kristinusko toi pirunsa tänne. Piru tunnettiin muun muassa kiertoilmauksilla Pölönen, Vanha-Esko, Pihka-Turjus, Köpölö ja Jummi. Piru ei heti näyttäytynyt kansan tarinoissa aivan yhtä mahtipontisessa hahmossa kuin kristinuskon doktriinit olisivat edellyttäneet. Suomalaisen pirun piirteet olivat melkeinpä inhimilliset ja veijarimaiset, ja se saattoi olla jopa avuksi pyytävälle.

Maallistuneessa yhteiskunnassa yhä harvempi pelkää enää piruakaan ja Kupittaan muinainen uhrilähde on valjastettu ankkalammeksi. Pieni yhteisö kuitenkin harjoittaa jälleen uuspakanallista suomenuskoa. Heidän jäljiltään Halisten rautakautisen muinaispolun varrella makaaville kuppikiville ilmestyy toisinaan uhreina kolikoita ja jyviä. Suomalaisten arjessa kuitenkaan harvat tavat enää muistuttavat vanhasta uskosta. Nykyvainajat ovat onneksi siitä vaatimattomia, että hautakynttilä joulupäivänä riittää pitämään heidät maan povessa.

Teksti ja kuva: Jenni Halmetoja

Lähteet: Historian ääniä: Manalaisia ja näkijöitä -radio-ohjelma (Yle 2012, saatavissa: http://areena.yle.fi/1-1576328), Räyhät. Kansanrunousarkiston räyhähenkiperinne (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003, saatavissa: http://www.finlit.fi/rayhat/), Risto Pulkkinen – Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin (Gaudeamus 2014), Anna-Leena Siikala – Itämerensuomalaisten mytologia (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014), Suomen murteiden sanakirja (Kotimaisten kielten keskus 2011–2015), Ilmar Talve – Suomen kansankulttuuri (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012 [1979]).

Yksi vastaus artikkeliin Tonttuja, köyryjä ja kalmanväkeä

  1. Paluuviite: Millaisiksi elävät kuolleet saagoissa kuvataan? | Elävät kuolleet keskiajan Islannissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)