Salatut elämät on (v)ihastuttanut meitä televisioruuduissamme jo 11 vuotta. Päivittäin se kerää katsojia puolesta miljoonasta miljoonaan. Finnpanelin katsojalukututkimusten mukaan ”Salkkarit” kuuluu jokaisen 10–64-vuotiaan suomalaisen katsotuimpiin ohjelmiin.

Olen ikäväkseni huomannut, että näin akateemisissa ympyröissä liikkuva Salattujen elämien katsoja stigmatisoidaan helposti. Katsoja leimataan vähä-älyiseksi ja hänen akateemisuutensa kyseenalaistetaan. Mielestäni tämä ei ole oikein ja siksi aion kertoa, miksi myös jokaisen korkeakoulutetun tulisi saada päivittäinen Salkkari-annoksensa.

Kerron aluksi esimerkin Salattujen elämien loistavasta käsikirjoitustyöstä. Alkuvuodesta sarjassa eräs teini-ikäinen tyttö suutahti poikaystävälleen syntymäpäiväjuhlillaan. Hän pakeni paikalta humalassa, päätti lähteä ratsastamaan rammalla hevosella metsään ja tippui kaivoon. Monen päivän etsintöjen jälkeen tämä nerokas kuvio kuitataan kahden naapurin välisessä keskustelussa:

Naapuri 1: No joko Peppi löytyi?
Naapuri 2: Joo, se oli pudonnut kaivoon, kun se oli mennyt ratsastamaan metsään.
Naapuri 1: Vai kaivoon… No se selittää paljon!

Käsikirjoituksessa on osattu taitavasti yhdistää ulkomaalaisten saippuasarjojen anti suomalaiseen mentaliteettiin. Juonta siivittävät loputtomat kolmiodraamat, mutta hahmot ovat aitoja suomalaisia. Sarjassa ovat edustettuna sekä duunarit että yläluokkaiset snobit unohtamatta erästä insinööriä, jonka jurous vetää vertoja Aki Kaurismäen henkilökuville.

Salattuja elämiä on tylsämielisyyden lisäksi syytetty mm. nuorison turmelemisesta sen esiin nostamien aiheiden vuoksi. Sarjassa on käsitelty niin syömishäiriöitä, viiltelyä, huumeita kuin kuolleista heräämistäkin. Nuorison turmelemisesta on tietysti kautta aikojen syytetty jokaista aikansa merkkiteosta, ja myös Salattujen elämien kohdalla negatiivista vaikutusta on mielestäni liioiteltu. Yleinen väite on, että Salatut elämät on täysin vajaata, riemuidiooteille suunnattua viihdettä. Kun asiaa pohtii pidempään, joutuu toteamaan, että väitteessä saattaa olla jotain perää. Kuka meistä muka katsoisi Salkkareita, jos se olisi spektaakkelimaista ja jännityksestä tihkuvaa draamaa? Eikö meihin kuitenkin vetoa absurdi käsikirjoitus ontuviin näyttelijäsuorituksiin yhdistettynä?

Jos ei yhtään naurahda, kun Salla matkustaa junalla auringonlaskuun Ressu Redfordin ja koko junavaunun laulaessa Taas aurinko nousee, niin sitten ei naura ehkä paljon muullekaan. Viihde on loppujen lopuksi luotu viihdyttämään ihmistä. Mielestäni jokaisen ihmisen, koulutusasteeseen katsomatta, olisi hyvä välillä tuulettaa ajatuksiaan ja keskittyä hyvään oloon – ja miksei näin tekisi sitten viihdyttävää televisiotuubaa katsomalla?

P.S. Oiva joululahjavinkki: Salkkareiden ensimmäiset jaksot julkaistaan DVD:llä joulukuun alussa!

Teksti NIINA KEKKI
Kuva MTV3